VÄINÄMÖINEN JA INKAT

                             Olemme jo aikaisemmin nähneet, että muinaisuuden kansat eivät arvostaneet asioita niille uhratun palstatilan mukaan, vaan keskittivät sanomansa äärimmilleen, tiiviimpään mahdolliseen kuvaan.

                             

                             Tiedotuksen lyhyys ei ole todistus asian mitättömyydestä.

                             

                             Että näinkin itsestään selvästä asiasta on huomautettava, johtuu siitä, että koko ymmärryksemme on tottumusten orja ja ajatuksemme kaikkea muuta kuin vapaa.

                                    

                                   ”Lauloi vaskisen venehen,

Kuparisen umpipurren.”

                             Näyttää siltä, että alus on tavallisesti käsitetty jonkinlaiseksi ruuheksi yksinomaan siitä syystä, että Kalevalamme kuittaa sen kahdella rivillä. Myöskin on otaksuttu itsestään selvänä asiana, että vene tarkoittaa aina pikkupurtiloa, siitäkin huolimatta, että Kalevala monessa kohdin antaa runsaammat mitat: Satalauta, satahanka. Ja yksi Väinämöisen aluksista on kyllin suuri ”soutoa sa´an urohon, ilman istua tuhannen”.

                             

                            Tiedot ovat summittaisia, mutta asiaton liioittelu ei ole Kalevalalle ominaista. Se käyttää tähtitieteellisiä mittoja puhuessaan avaruuden asioista, ei kerskuakseen maallisilla saavutuksilla. Laivoista puhuessaan se liikkuu inhimillisten mittojen piirissä. Umpipursi määrittelee aluksen kannelliseksi ja osoittaa laivanrakennuksen ehtineen pitkälle.

                           

                             Kupari tässä yhteydessä on myöskin otettava vakavalta kannalta. Rauta ja kupari esiintyvät Kalevalassa toistensa synonyymeinä, mikä aiheutunee siitä, että metallin merkki on yksi ja yhteinen, alun perin kuparia tarkoittava.

                            

                             Kalevalan kuvauksen laivanveistosta ja merenkäynnistä ovat monet ja asiantuntevat. Niiden selitykseksi ei riitä koko Neuvostoliiton alue tundrineen ja aroineen. Bjarmit ehkä kylläkin purjehtivat Jäämerta, mutta sijoittaa Kalevala sinne käärmeineen, auringonpalvojineen ja sateentekijöineen! – Kalevala on kotoisin huomattavasti eteläisemmästä todellisuudesta.

                                                                                       

                                   ”Vaka vanha Väinämöinen

Itse istuvi perähän,

Läksi selvälle selälle …”

                             Lausuttuaan erinäisiä tähtitieteellisiä uhkauksia purjehtii Väinämöinen pappeineen

                                                                                       

                                   ”Yläisihin maaemihin,

 Alaisihin taivosihin.”

                             

                             Siis ehkä lähinnä kohti taivaanrantaa eikä tämä sano mitään matkan lähtökohdasta, mutta johonkinhan meidän on sekin sijoitettava.

                             Kysymys on melko monipuolisesta ja monessa suhteessa hyvin pitkälle kehittyneestä kulttuurista. Ajankohta ensimmäinen tai toinen Kristuksen jälkeinen vuosisata. Missä päin maapalloamme löytyisi niin tuntematon kohta, että tällaista saattaisi tapahtua ilman, että se jättäisi suurempia jälkiä aikakirjoihin?

                             Ehdotukseni ja lisäksi luultavasti ainoa kohta, joka voi tulla kysymykseen lähtökohtana, sijaitsee suunnilleen nykyisessä Etelä-Vietnamissa, jossa muutaman Kristuksen jälkeisen vuosisadan aikoihin vielä kukoisti valtio, jonka kiinalaiset muistiinpanot tuntevat nimellä Funan, ja jolla saattaisi olla jotain tekemistä asiamme kanssa. Neljäsataa-luvulla tämä valtio näyttää kadonneen ja muistomerkit käyvät sanskriitinkielisiksi. Vielä puolisen vuosituhatta lisää ja Vietnamin nykyiset asukkaat alkavat hiljalleen saapua alueelle. – Jossakin noilla tienoin pitäisi Väinämöisemme lähtökohdan sijaita.

                             Ja miksi hän tuli juuri Keski-Amerikkaan?

                            Siksi, että auringonpalvojan ainoa luonnollinen purjehdussuunta on kohti auringonnousua.

USKONTOJEN KOHTAUS

Mutta jatkakaamme matkaamme olettamusten hetteikössä, ei siksi, että saisimme kiinteää maata jalkaimme alle, vaan siksi, että tässä vaiheessa on takaisin kääntyminen myöhäistä.

Kuka tai ketkä toivat uskonnon?

Vastaukseni, joka ei tähän saakka ehtinyttä lukijaa pöyristytä lainkaan samassa määrin jos olisin sen ensimmäisellä sivulla esittänyt, on: Väinämöinen. Ja hänen nimessään kulkeva ja häntä seurannut pappisjoukko. – Olemme jo nähneet, että Väinämöinen on merenkulun ylin taitaja Kalevalassa.

Mayat eivät tiettävästi ole olleet merenkävijöitä eikä heitä uusi kulttuuri sellaisiksi muuta. Tästä huolimatta esittävät merelliset symbolit heidän uskonnossaan vähintään yhtä suurta osaa kuin Kalevalassa.

Mutta mikä olisi saanut Väinämöisemme tuolle uhkarohkealle matkalle?

Aikaisemmin sanoin, että matkan aihe saattaisi olla astrologinen. – Mutta tähdet ovat luultavasti vastuussa hänen maihinnousupaikastaan, kun sensijaan hänen lähtönsä aihe nähdään Kalevalassa ja on siinä oikein varustettu otsikolla: Väinämöisen lähtö.

Arvaanpa tosin monen tieteellisen otsan käyvän ankariin kurttuihin näin suorasukaisen tulkinnan edessä, mutta koska Kalevalamme on Maya-hieroglyfien lähin omainen, ovat ne olleet jossakin tekemisissä toistensa kanssa.

Sanoin myös, etten aio käyttää Kalevalaa todistaakseni historiallisia tapahtumia kuten sotia ja muita mullistuksia. Mutta nytkö ehdotan kuitenkin Kalevalaa tuollaiseen käyttöön?

Kyllä. – Väinämöisen lähdön suhteen on asia toinen. Se ei kuulu Kalevalaan. Se on kylläkin samojen kansien sisällä, mutta kalevalaisten myyttien kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, kuten ei myöskään runolla Marjatan Poika, jonka loppuosan se muodostaa. – Juuri tämä runo, erotukseksi kaikista muista, kertoo historiallisesta tosiseikasta, selvästä, yksinkertaisesta ja tapahtuneesta: Kristinuskon ja kalevalaisen opin kohtauksesta. – Kysymys oin vain siitä, voidaanko tämä kohtaaminen sijoittaa ajallisesti parin ensimmäisen Kristuksen jälkeisen vuosisadan puitteisiin.

Käsitellessämme runoa Marjatan Poika havaitsimme siinä sellaisia piirteitä, että niistä saattaisi olla tukea otaksumalla, että runo olisi paljon tähän saakka uskottua aikaisempi.

Katsokaamme edelleen: Kristinuskoa, evankeliumia symbolisoi siinä lapsi, joka edustaa - huomatkaamme, ei suinkaan Jumalan poikaa, vaan Marjatan Poikaa – ja kaikesta päättäen myös evankeliumin nuoruutta. Tälle uudelle uskolle etsitään vastaanottajaa:

                       

                       ”Etsittihin ristijätä,

Katsottihin kastajata:

Tuli ukko ristimähän,

Virokannas kastamahan.”

Näyttää siltä, että Virokannas on Väinämöisen tapainen papillinen virkanimi. Nämä uskonnolliset johtajat näemme vastatusten Pohjolan suuren härän äärellä.

Väinämöisen osa kaikissa menoissa on sama kuin Pohjolan häissä, ylipapin. – Mutta mikä on Virokannas miehiään? Mikä on hänen virkansa?

Pohjolan suuren sonnin yhteydessä Kalevalamme käsittelee nimen kantajaa ivallisesti:

                                                      

                       ”Tulipa ukko ulkomainen,

Virokannas karjalainen ...”

                                                         

                         Ottaen huomioon, että Kalevala on ollut hieroglyfein kirjoitettu, olisi oletettavissa, että merkki, joka käännetään ulkomaiseksi, yhtä hyvin tai paremminkin merkitsee toista uskoa tunnustavaa.

                                                                                                                    

                                                ”Härkä päätä häiläytti

 Mustat silmänsä mulisti,

 Ukko kuusehen kavahti,

 Virokannas vitsikkohon …”

                             

                         Tämä saattaisi olla Väinämöissuuntauksen propagandistinen tulkinta siitä, että Virokannas on jonkin lauhkeamman uskon kannattaja ja kieltäytyy uhraamasta niin ihmisiä, kuin eläimiäkin. – Katsokaamme hänen käytöstään kristinuskon edessä.  – Hänet oli tuotu lasta kastamaan, toisin sanoen, ottamaan vastaan evankeliumia:

                                                                                                                   

                                                ”Ukko tuon sanoiksi virkki,

 Itse lausui noin nimesi:

 En mä risti riivattua,

 Katalata kastakkana,

 Kun ei ensin tutkittane,

 Tutkittane, tuomittane.”

                             

                             Kuvakirjoituksen keskitetty sanonta tiivistää jälleen tapahtumasarjan vähimpään mahdolliseen tilaan ja näyttää koko toimitus kestävän vain muutaman minuutin, vaikka sen sisältö on sellainen, että vuosista tai vuosikymmenistä on kysymys.

                             

                              Väinämöinen tuodaan tuomariksi ja langettaa välittömästi ja ilman sanottavia tutkimuksia ytimekkään tuomion. ”Poika suolle vietäköhön, puulla päähän lyötäköhön.”

                             

                               Mutta Väinämöinen saa vastauksen:

                                                                                                                    

                                               ”Puhui poika puolikuinen,

Kaksiviikkoinen kajahui:

Ohhoh, sinua, ukko utra

Ukko utra unteloinen

Kun olet tuhmin tuominnunna

Väärin laskenna lakia!

Eipä syistä suuremmista,

Töistä tuhmemmistakana

Itseäsi suolle viety

Eikä puulla päähän lyöty,

Kun sa miesnä nuorempana

Lainasit emosi lapsen

Oman pääsi päästimiksi,

Itsesi lunastimiksi,

Ei sinua silloinkana

Eip´ on vielä suolle viety,

Kun sa miesnä nuorempana

Menettelit neiet nuoret

Alle aaltojen syvien,

Päälle mustien murien ”

                             

                            Käsitys Jeesus-lapsesta on meihin niin tiukasti istutettu, että näemme sielumme silmän edessä kapalolapsen ja partaisen Väinämöisen vastakkain. Mutta Kalevala käyttää lasta korostaakseen uskon uutuutta. Sen Väinämöistä vastassa oleva profeetta on täysikasvuinen ja syyttää Väinämöistä ihmisuhreista, joista ensimmäinen saattaa viitata Kalevalan ulkopuolelle tai sitten sisältää Ilmarisen pakollinen Pohjolaan lähtö Ihmisuhrin. Jälkimmäinen sitävastoin tarkoittaa Aino-neitoa, joka on sekä vedenjumalattaren, että hänen uhrinsa yhteisnimi.

                             

                            ”Kun sa miesnä nuorempana …” ei sano mitään Väinämöisen iästä eikä etenkään tarkoita, että kristinuskon edustaja syyttäisi Väinöä kauan sitten tapahtuneista rötöksistä. Vedelle uhratuista hän käyttää monikkoa ja selvää on, että Aino-rituaali kuten muutkin kalevalaiset uhritoimitukset toistuivat kalenterin määräysten mukaan. (Ainolle löytyy rinnakkaisilmiö Chichen Itzan uhrilähteestä.

                             

                             Uhrata hukuttamalla sanotaan ”menetteli neiet nuoret, alle selvien vesien, päälle mustien murien”. Vain kuvakertomus voi ilmoittaa asiain tapahtumisen tällä mykkäfilmin kielellä: Tyttö veneessä, tyttö vedessä, tyttö pohjassa = tyttö on hukkunut.

                             

                              Jos Ainon hukkuminen olisi sitä miksi se tavallisesti käsitetään ei kristitty apostoli sitä Väinämöisen niskoille sälyttäisi.

                             

                              Virokannas hyväksyy uuden opin:

                                                                                                                    

                                               ”Ukko risti ripsahutti,

Kasti lapsen kapsahutti

Karjalan kuninkahaksi,

Kaiken vallan vartijaksi …”

                             

                               Virokannasta lienee yritetty tulkita Johannes Kastajaksikin kuten uskon edustajaa Jeesus-lapseksi. Sellainen tulkinta on kuitenkin yhtä mahdoton kuin mieletönkin. johannes Kastaja kastamassa Jeesus-lasta, joka syyttää Väinämöistä tahattomasta morsiamensa hukuttamisesta, jolloin Väinämöinen syytöksestä synkistyneenä hyppää ruuheensa ja soutaa Saimaalle … Ei. Kalevalan usko on niin tiivistä ja keskitettyä, että kirjaimeen takertuminen tuottaa kerrassaan kummia tuloksia. Se mitä tästä runon kohdasta on luettavissa, näyttää pikemminkin olevan, että Virokannas tosiaankin on toisen ja uhrittoman uskon tai uskonsuunnan edustaja. Hän hyväksyy kristinuskon, siitä huolimatta, että Väinämöinen on esittänyt vastalauseensa. Tämä osoittaisi mahdollisesti, että kalevalaiset uhritoimitukset olivat muodostuneet sellaisiksi, että niiden verisyys oli vieroittanut kansan Väinämöisestä ja lisännyt Virokannas-suuntauksen kannatusta.

                                                                                                                    

                                               ”Siitä suuttui Väinämöinen,

Jopa suuttui ja häpesi,

Itse läksi astumahan

Rannalle merelliselle.

Tuossa loihe laulamahan

Lauloi kerran viimeisensä,

Lauloi vaskisen venehen,

Kuparisen umpipurren.”

ALUSSA OLI KAKSI KIELTÄ

Ja nyt joudumme uuteen olettamukseen.

Jos kulttuuri on muualta tuotu, seuraa siitä, että se on kaksikielinen. Toisin sanoen, se muuttuu kaksikieliseksi heti tultuaan. Ensimmäinen uudessa maassa syntynyt polvi perii papilliselta vanhemmaltaan uskonnon kielen, joka on kirjakieli ja maallikkovanhemmaltaan paikallisen kielen. – Minusta näyttää, että tällainen mahdollisuus on ajateltavissa ja että ns. varhaisempi Maya-valtio on kaksikielinen. Sitä vastoin myöhemmässä Maya-valtiossa ja azteekeilla on uskonnon alkuperäinen kieli käytännöllisesti katsoen kuollut, uskonnon ajatuksellinen sisältö kirjakielen kadotessa surkastunut, kultin todellinen merkitys käynyt käsittämättömäksi – rituaalin raaistuminen olisi hyvin ymmärrettävissä loogiseksi seuraukseksi tällaisesta kehityksestä.

Aymara-inkain kohdalla on asiainkulku toinen. Vuosisatain kuluessa onnistuu sakraalikieli lujittamaan asemansa heidän vähälukuisen ja hitaasti kasvavan heimonsa keskuudessa, ja inkain viimein ryhtyessä laajentamaan valtaansa muuttuu valtion viralliseksi kieleksi, minkä se tekee sitä helpommin, kun kaikki avainasemat pysyvät inkain yhäti harvalukuisen heimon ja heidän lähimpäin sukulaistensa hallussa ja heidän kasvava valta-alueensa on monien eri kieliryhmien kansoittama.

PARRAN ARVOITUS

Ei siis olisi ihme, jos kaikesta tästä seurauksena varhaisemman uskon tuojien rotupiirteet olisivat sumentuneet. – Huomatkaamme, että tässä ei ole kysymys mistään rotuopillisista hiustenhalkomisista, kallo-indeksistä ta luurangonrakenteesta, vaan sakeasta parrasta, jollainen heiluu Kalevalan joka sivulla, mutta miltei täydellisesti puuttuu intiaanien kasvoista. Parta ei kuitenkaan tiettävästi ole kalevalainen spesialiteetti eikä sellaisen löytyminen Maya-alueelta todistus mistään muusta kuin siitä, että partaniekkateorioissa on jotain perää.

Partoja nimittäin tavataan, ja olosuhteet huomioonottaen aivan riittävästi.

Jo niin perustavaa laatua olevat hahmot kuin taivaankannen neljä kannattajaa ovat pitkäpartaisia ja lisäksi varustetut huomiota herättävän merellisillä symboleilla ollakseen tämän maissinviljelyyn erikoistuneen kansan jumaluuksia.

Että parta olisi mayain mielikuvituksen tuotetta ei ole psykologisesti selitettävissä. Hieroglyfistä merkitystä sillä ei näytä olevan. Voidaan tietysti sanoa, että partakarvat olisivat mitätön lisä, johon ei paljon mielikuvitusta tarvittaisi yön jaguaarien ja sulkakäärmeiden keskellä, mutta nämä pedot edustavat luonnonlakeja, parta ainoastaan itseään. – Länsimainen parta voi olla isyyden symboli ja siinä mielessä saa taivaallinenkin isä sakean sängen leukaansa. Parrattomien intiaanien keskuudessa ei parralla voi olla luonnollista symbolimerkitystä, ja sen näkyminen jumalain kasvoissa on huomattavasti vaikeammin selitettävissä kuin minkään yliluonnollisen hirviön jumaluusopillinen läsnäolo.

Ja lisäksi nähdään parta muutamassa kohokuvassa, jossa se selvästi kasvaa todellisen, määrätyn, jos kohta nimettömän uskonnollisen arvohenkilön leuassa. Aikaisemmin mainituista syistä ovat tällaiset kuvat suuria harvinaisuuksia, mutta sitä mielenkiintoisempia, etenkin kun parran yhteydessä säännöllisesti nähdään nenä, joka poikkeaa – ei tosin edukseen – mayain hienostuneesta nenänkaaresta.

MISTÄ UUSI KULTTUURI?

Mayain ensimmäinen tunnettu, päivätty muistokivi on vuodelta 317 jKr. Sitä ennen on siis lähtenyt leviämään kulttuuri, jonka leviämisestä käytetään harhaanjohtavaa nimitystä Vanhempi Maya-valtio. Kysymyksessä on uskonnollisten keskusten hatara yhteenliittymä, josta puuttuvat kaikki valtiokäsitteeseen liittyvät piirteet. Minkäänlaisia puolustuslaitteita tai linnoituksia ei näiden keskusten ympäriltä tavata, sotilaskastiakaan ei ole. Vähälukuiset pyramidit riittävät papiston turvapaikoiksi siinä tapauksessa, että kansalaiset haluaisivat osoittaa tyytymättömyyttään. Jos tyytymättömyys muodostuu pysyväiseksi, riittävät vähin voimin suoritetut paikalliset kapinat papiston kukistamiseksi – ja juuri niin olettaa Morley vanhemman Maya-valtion kohdanneen tuhonsa.

Oletamme siis uskonnon tuojat alkuperältään vieraan kansan ja vieraan rodun edustajiksi.

Onko vieraasta rodusta merkkejä näillä alueilla?

Kerta toisensa jälkeen ovat huhut kiertäneet, että Andien rinteiltä tai viidakkojen kätköistä olisi löytynyt valkoinen intiaaniheimo. Mutta tarkemmin tutkittuna ovat intiaanipiirteet selviytyneet voittajina.

Itsekukin lienee myös perillä Meksikon ja Perun perimätiedoista, joiden mukaan valkoiset, parrakkaat miehet ovat tuoneet Aurinkouskon meren yli, milloin idästä, milloin lännestä. Mutta vaikka sitkeähenkisiä tarinoita ei ole syytä halveksia todistusaineiston lisänä, eivät ne sitkeimmilläänkään riitä vakuudeksi partaniekkojen matkoista.

Tässä kohtaamme eräitä vaikeuksia.

Ensiksikin on meren yli saapunut joukko ollut niin vähälukuinen, että jo siitä syystä ovat sen rotupiirteet, joita ei edes tässä aikaisessa vaiheessa ole syytä uskoa yhtenäisiksi, kadonneet jo parin ensimmäisen sukupolven aikana siitäkin huolimatta, että tulijat olisivat tehneet parhaansa rotupiirteittensä levittämiseksi. On nimittäin huomioitava se todennäköisyys, että tulijat olivat pääasiallisesti miehiä, jollaisesta yksipuolisuudesta olisi luonnollisena seurauksena, että jo ensimmäinen Uudessa Maailmassa syntynyt polvi olisi kadottanut puolet isiensä piirteistä.

Toinen vaikeus on, että tämän aikakauden amerikkalaiset muistomerkit – sama pitää paikkansa Kalevalan suhteen – eivät juuri lainkaan kerro historiallisista henkilöistä, sodista, voitoista tai muista eurooppalaisille muistomerkeille ominaisista pikkumaisuuksista, vaan keskittyvät avaruuden ja olemassaolon perimmäisten arvoitusten käsittelyyn, joiden joukossa yksityinen ihminen on häviävä mitättömyys.

Lisäksi tulee vielä se tunnettu seikka, että kristillisen lähetystön tuhoavat voimat Vapahtajamme nimissä polttivat käytännöllisesti katsoen kaiken kirjallisuuden, sulattivat harkoiksi suunnattomat määrät kultaesineitä, ryöstivät ja hävittivät normaaliin eurooppalaiseen tapaan kaiken, mikä tielle osui.

LEMMINKÄINEN = VENUS

Ja Lemminkäinenkö siis olisi Venus? Kyllä. Afrodite. – Nämä menneisyyden jumalat olivat monipuolisia, ja jos kuvittelemme, että Lemminkäisen parta estäisi identifioimasta hänet Afroditeen kanssa, niin erehdymme. Kyproksessa palvottiin tätä jumalatarta miespuolisena ja pitkäpartaisena. – Näille jumalille ei mikään ollut mahdotonta.

Planeetat syntyvät, kasvavat, vanhenevat, kuolevat ja syntyvät uudelleen eri merkeissä – jokaista vaihetta vastaa oma hahmonsa, jumalallisen voiman uusi ilmenemismuoto, ei uusi jumala.

Lemminkäinen itse on Venuksen pääedustaja ja Venuksen asema tänä 4 Ahau päivänä on vaarallinen ihmiskunnalle.

Mutta kuinka on esimerkiksi tämä saunassa käynti luonnistunut Chac-Lemminkäiselle, jos hän on planeetta?

Jumaluuden maallinen edustaja on ylipappi, joka tekee kaiken, mitä tehtävissä on, havainnollistaakseen jumalain toimintoja. Kalevalan ylipappi on Vaka Vanha Väinämöinen. Maya-vastine tässä rituaalissa on nimeltään Bakab – nelinkertaisena kuten aina.

Ennen tämän käsittelyn alaisena olevan uskonnollisen seremonian alkua oli siihen valmistuttu kahdeksankymmenen päivän ajan. Valmistelevaan jaksoon kuuluivat monet muut uhrimenot, paasto, valvominen.

Lemminkäisen pakoretkessä voisimme todennäköisesti seurata Venus-planeetan etenemistä, josta tämä pakoretki ilmeisesti osaltaan kertoo, kuten myös uskonnollisista menoista, joista kylän neitosten kisat ovat esimerkkinä. – Se, joka haluaa saada aavistuksen tuollaisten kisojen sisällyksestä, saattaisi tehdä viisaasti tutustumalla Euripideen Bakkantteihin. Neitojen kisa ei Kalevalassa tarkoita kansantanhuja ja kansallispukuista piirileikkiä.

Ei myöskään Väinämöisen asu ole se valkea, tolstoilainen talonpoikaiskostyymi, patalakki ja tuohivirsut, joihin hänet tavallisesti vaatetetaan, eikä hän edes tallustele koivumetsässä tuohikontti hartioillaan, vaan pukeutuneena idän punaiseen viittaan ja säteilevän auringon sulkapäähineeseen hän laskee tähtien ratoja, purjehtii valtamerta ja uhraa lähimmäisiään.

Äidin piilopirtti, johon Lemminkäinen palaa pakomatkaltaan, on selvästi symbolinen kuva paluusta syntymää edeltävään tilaan, josta uusi kiertokulku saa alkunsa.

Äidin piilopirtti-runossa todetaan myös Pohjolaisten tuhonneen kaiken Lemminkäisen omaisuuden. Äitinsä hän lopulta löytää, mutta Kyllikistä ei mainita sanaakaan – tämä tukee olettamusta, että Kyllikki on Lemminkäisen äidin aspekti, tai yhtä hyvin eräs puoli Lemminkäisessä. Alkuperältään on Lemminkäinen melkoisella varmuudella kaksisukuinen.

Omaisuuden tuhoaminen ja uusiminen kuuluu Maya-uskoon. Käyttöastiat, huonekalut, usein talot, vieläpä kokonaiset pyramiditkin uusittiin periodeittain. Pyramidit siten, että uusi rakennettiin vanhan peitteeksi.

Lemminkäisen edesottamuksista olisi kertomista loputtomiin, mutta tämä riittäköön tällä erää näytteeksi hänen ja Maya-jumalten yhtäläisyyksistä. 

KALEVALA ON KALENTERI

             Kalevala on kalenteri ja sen sanallinen muoto kätkee taakseen hieroglyfikirjoituksen ja tämä hieroglyfikirjoitus on sama, jota Maya-intiaanit käyttävät kalenteriinsa.

                             

             Saadaksemme käsityksen siitä, mitä kalenterilla tässä tapauksessa tarkoitetaan, otamme esille almanakkamme. Olettakaamme, että sen tietoihin auringonpimennyksistä, kuun vaiheista, joulun ja pääsiäisen tulosta, kuuluisivat tarkat ohjeet noihin ilmiöihin suhtautumisesta, ja että kansalaisen käytös, ruokavalio ja sukupuolielämä olisivat almanakkaan sidotut. Nimiluettelon lisäksi jokaiseen nimeen kuuluisi vakava tähtiasentoihin ynnä muihin perustuva horoskooppi, jonka paikkansa pitävyyttä kukaan ei asettaisi kyseenalaiseksi, ja tämä horoskooppi käsittelisi koko olemassaoloa, universumia… Tämän tapainen on sisällöltään se kalenteri, jonka me tunnemme Kalevalana ja muu maailma pääasiallisesti käsittämättöminä Mayahieroglyfeinä.

                             

             Ymmärtämättömyytemme Kalevalan edessä aiheutuu siitä, ettemme tajua tämän uskonnon totaalisuutta, koska nykyinen uskontomme on johtanut meidät harhakäsitykseen, että kaikki uskonnot ovat pelastusoppeja ja varsinaisen elämänmenon ulkopuolella.

                             

             Miltä tämä kalenteri-usko näyttäisi käytännössä?

                             

             Chac-hahmo, joka oli eräs mayain maissinryöstäjistä on seuraavassa suoraan verrattavissa Lemminkäiseen – ja samalla saamme kiinteän pisteen ajanlaskuun. Thompson luonnehtii havainnollisesti erään tärkeän päivän rituaalin ja uhrimenot, hänen päivänsä merkintä on 4 Ahau 13 yax, kymmenennen kauden viidestoista katun – katun on kaksikymmenvuotisperiodi, joka päättyy 4 Ahau päivänä auringonlaskuun ja Venus-planeetan syttymiseen, tai vaihtoehtoisesti maailmanloppuun, jonka tiedetään odottavan jonkin katunin päätöksenä.

                             

             Mayain kaksinkertainen kalenteri pitkine ja lyhyine ajanlaskuineen on tarkkuudessa ja monimutkaisuudessa vertaistaan vailla ja ainoastaan ammattiastronomi voi pystyä antamaan siitä käsitettävän selonteon. Tässä riittää, että huomioimme Venus-planeetan esittävän merkityksellistä osaa mayain ajanlaskussa.

                                

             Hammasrattaiden tapaan kiertyvät mayain astronomiset matkamittarit ja kiertyessään tuottavat päivien merkitykselliset yhdistelmät, kaudet ja jaksot.

                             

             Ne uskonnolliset menot, joihin nyt käymme käsiksi, ovat omistetut planeetalle, jonka me tunnemme Venuksena ja päivä on kaksikymmenvuotis-jakson pääte eikä siis ilmeisestikään jokavuotinen juhla, jollaisiin olemme omien kalenteriin sidottujen juhlien suhteen tottuneet.

                             

             Tämän Maya-juhlan, rituaalin kalevalainen vastine on Lemminkäisen matka Pohjolan häihin.

                             

             Heti ensimmäiseksi havaitsemme, että Kalevalamme ilmoittaa uhritoimituksen olevan odotettavissa – Ahti kuulee melua kylältä, jolloin:

                                                          

                           ”Tuuma aivohon osasi:

    Häitä Pohjola pitävi

    Salajoukko juominkia!

    Murti suuta, väänti päätä,

    Murti mustoa haventa …”

                             

             Mustan havenen murtaminen on kuoleman enne. Hän ei ole mustatukkainen. Salajoukko Pohjolan Pohjolan nimenä saattaisi viitata näkymättömissä oleviin taivaankappaleihin.

                             

             Päätettyään lähteä Pohjolaan Lemminkäinen luonnollisesti ensi töikseen pyytää äitiään lämmittämään saunan. Hän syö saunan lämmetessä:

                                                          

                          ”Siitä lieto Lemminkäinen

   Otti ruokoa rutosti,
   Meni saunahan samassa,

   Kävi kylpyhuonehesen.”

                             

             Chac, Lemminkäisen Maya-vastine, ei myöskään voi ajatella osallistuvansa uskonnolliseen rituaaliin käymättä ensin saunassa. ”Monissa Maya-raunioissa on löytynyt taitavasti konstruoituja saunoja. Tällainen sisältää lämpöhuoneen, joka on varusteltu höyrynvalmistuslaitteella sekä jäähdyttelyhuoneen”, lausuu Thompson. Lisäksi tietävät lähteet kertoa, että kylpijät hankaavat itseään ja toisiaan oksilla.

                             

             Lemminkäinen lähtee matkalleen:

                                                          

                          ”Äiti kielsi poikoansa,

   Nainen miestänsä epäsi,

   Epäsi kavetta kaksi,

   Kielsi kolme luonnotarta …”

                             

             Miksi kolme? Keitä? Vai ovatko kaikki eräässä mielessä yksi ja sama, Lemminkäinen mukaanluettuna? Onko kave laadullisesti Luonnottaresta poikkeava ilmenemismuoto?

                             

             Tyytykäämme toteamaan, että he kaikki ovat tekemisissä Venus-planeetan kanssa tässä esiintymisessään.

LEMMINKÄISEN KUOLEMA

Tuonen verinen poika iskee Lemminkäistä miekallaan: ”Miehen viieksi muruksi, kaheksaksi kappaleeksi”. Tuonen verisellä pojalla on ollut todellisuudessa vastineenaan uhripappi. Mayain rituaalissa seurasi uhrin paloittelua rituaalinen kannibalismi, jota tiedetään myös esiintyneen Intiassa. Uhri oli jumalan ruumiillistuma ja kannibalismi ihmisen mahdollisuus päästä osalliseksi jumaluudesta. Herran pyhä ehtoollinen on tällaisen rituaalin seuraaja.

                             

            Jo ennen Tuonelaan joutumistaan on Lemminkäistä ammuttu nuolella ja tällainenkin uhraamistapa esiintyy vertauksemme kohteena olevissa kulttuureissa. – Voidaanhan tietysti esittää, että Kalevala on otettava symbolisesti: Varmaa kuitenkin on, että Lemminkäisen kuolemaan on tarvittu ihmisuhri – juuri symboliksi, kuvaamaan jumaluuden kuolemaa.

                             

             Ihmisuhrit kuuluivat  likimain kaikkiin muinaisiin uskontoihin, Kreikasta Intiaan.

                             

             Lemminkäistä ammutaan ”Kautta kainalon vasemman oikeahann olkapäähän”, ja nuolena käytetty käärme lävistää sitä paitsi sekä maksan että sydämen. Maya-rituaalissa tähdättiin myös sukupuolieilimiin.

                             

              Lemminkäinen solvaisee märkähattua syyttämällä tätä sukurutsauksesta ja eläimiin sekaantumisesta, joten ei olisi kumma, jos tämä runon jossakin versiossa olisi ottanut tähtäimeensä Lemminkäisen sydämen sijasta eräät muut elimet.

                             

              Tässä Lemminkäisen ampujassa on muutamia omituisia piirteitä, joita on syytä tarkastaa.

                                                          

                        ”Ukko Pohjolan sokea

 Tuop´ on Tuonelan joella,

 Pyhän virran pyörtehellä,

 Katselevi, kääntelevi,

 Tulevaksi Lemminkäistä.

  Jo päivänä muutamana

 näki Lieto Lemminkäisen

 Saavaksi läheneväksi…”

                                                          

                Kuinka tämä on selitettävissä? Umpisilmä, sokea, josta runo vähääkään hämmästystä osoittamatta kertoo, että tämä näki? Syy tähän kummalliseen asiain tilaan on, että ampuja on sekä sokea että näkevä. Sokeus hänessä on ainoastaan kirjoitustekninen, toisin sanoen, hieroglyfinen ominaisuus, suljettu silmä on kuoleman merkki, ilmoittaa hänet tuhoa tuottavaksi. Kun hänen on jotakin katsottava, käytetään hänestä näkevää merkkiä. 

VIIRUNAAMA ILMARINEN

Kullervon karhujen raadeltua Ilmarisen emännän Ilmarinen lähtee uudelle kosiomatkalle Pohjolaan ja merkillepantavaa tässä runossa on, että se käyttää Pohjolan emännästä pahaenteistä Louhi-nimitystä. Pohjolan häiden yhteydessä häntä mainitaan muilla ja positiivisemmilla nimillä. Louhi kieltäytyy antamasta tytärtään.

             

             ”Siitä Seppo Ilmarinen

 Murti suuta, väänti päätä,

 Murti mustoa haventa.”             

                             

             Maya-hieroglyfeissä on musta onnettomuuden enne, eräs sodan ja kuoleman tuntomerkeistä eikä se Kalevalan urhoista käytettynäkään merkitse, että nämä välttämättä olisivat mustatukkaisia.

                             

             Mustan havenen murtaminen ei ole tämänkertaisen Ilmarisen ainoa vieras tuntomerkki. Kalevalan ainainen todensanoja, lapsi lattialta, havaitsee Ilmarisen oudot piirteet ja varoittaa sisartaan:

                                                          

                         ”Neitonen, sinä sisari,

                          Elä sulho´on ihastu,

  Elä sulhon suun pitohon

  Eläkä jalkoihin jaloihin!

  Sulholl´ on suen ikenet,

  Revon koukut kormannossa

  Karhun kynnet kainalossa,

  Verenjuojan veitsi vyöllä…”

                             

            Kuinka tämä on selitettävissä? Miksi hänellä on suen ikenet, mutta ei hampaita? Revon koukut ja karhun kynnet? Ja kaiken kukkurana verenjuojan veitsi! – Jonkinlainen vamppyyri on vähintä mitä tämän kuvauksen takana voi kuvitella piilevän. Tämä on Ilmarisen yöpuoli. Ja koska Ilmarinen on aurinkoa edustava jumaluus, on päävastuu verenjuonnista sälytettävä tuon taivaankappaleen niskoille. Atahualpan, inkain ylimmäisen uhripapin vampyyrin nahoista valmistettu viitta omasi syvemmän symbolisen merkityksen kuin samanaikaisten eurooppalaisten hallitsijain hermeliinivaippa.

                             

             Ilmarisen tuntomerkit viittaavat selvästi siihen, että uhritoimitus on odotettavissa. Ilmeisesti edustaa Pohjolan toinen tytär, samoin kuin sisarensa, kuuta. Uskonnollisessa rituaalissa on Ilmarisen sijalla ylipappi ja Pohjolan tyttären sijalla tarkoitukseen valittu, tässä tapauksessa ryöstetty, neitonen.

                             

              llmarinen siis ryöstää Pohjolan tyttären ja pakenee saaliineen. Tyttö vaikeroi kovaa kohtaloaan ja sanoo:

                                                         

                        ”Parempi minun olisi

 Jänön juoksevan jälillä,

 Koukkupolven polkemilla,

 Kuin tämän kosijan reessä,

 Viirunaaman viltin alla.”

                         Nimitys ”viirunaama” toistuu sen jälkeen vielä kahdesti.

                             

               Sanoista käy ilmi, että neidon tuntema kammo aiheutuu Ilmarisen kasvoissa nähtävästä viirusta, jonka tuhoa ennustava merkitys on niin selvä, että tytär sen nähtyään on valmis valitsemaan mieluummin minkä muun kohtalon tahansa.

                             

               Mayain ihmisuhrien jumalan tunnuksena on musta juova, joka osittain ympäröi hänen silmäänsä ja jatkuu poskelle.

   Pohjolan tyttären pahat aavistukset käyvät toteen. Seuraavana aamuna Ilmarinen vetää miekkansa ja aikoo iskeä hänet hengiltä, mutta muuttaa sitten mieltää ja laulaa hänet lokiksi. Kalevalaisessa kielenkäytössä ei menettelyissä liene sanottavaa käytännöllistä eroa. Nimellisenä syynä tekoon on neitosen yöllinen uskottomuus, joka edelleen vahvistaa olettamusta, että hänet astronomisena ilmiönä on katsottava kuuttareksi.

ILMARISEN ANSIOTYÖT

Ensiksi kyntää Ilmarinen kyisen pellon ja osoittaa siis olevansa käärmeiden herra. Hieroglyfinä kuulunee käärme jo sinänsä pellon kuvaan, koska Kalevala kerta toisensa jälkeen käyttää pellosta sanontaa maa kyyn-alainen tarkoittamalla sillä mitään normaalia peltoa vaarallisempaa. Ilmarisen kohdalla on kuitenkin kysymys tavallista kyisemmästä kynnettävästä ja koska kysymys on auringonjumalan seikkailuista ja hänen kultistaan, on todennäköistä, että käärmeet ovat yön käärmeitä. Samoin on ilmeistä, että kaikki mikä Pohjolan häihin ja Ilmarisen ansiotöihin liittyy on vuodenaikaan sidottua rituaalia.

Toiseksi tehtäväkseen saa Ilmarinen Manalan karhun tai suden vangitsemisen. Tämä Kalevalan kohta vaappuu vielä tavallista enemmän pedon määrittelyssä, ja kuten aikaisemmin näimme, vaikutti siltä, että häilyvyys suden ja karhun välillä saattaisi aiheutua kuvamerkin, hieroglyfin, epätarkkuudesta. Hirvistä, poroista ja kamelivarsoista puhuessamme näimme saman ilmiön. – Kuvamerkki on kaikesta päättäen sanallisesti tulkittu lähimmän, vähänkin sen näköisen pedon mukaan ja susi-karhu voisi olla osoituksena siitä, että kysymys ei ole kummastakaan, vaan kolmannesta: tiikeristä tai jostakin sen sukuisesta, joka paremmin olisi sovitettavissa Kalevalan käärmeitä humisevaan maisemaan. Kasi on eläin, joka esiintyy Ilmarisen Väinämöiselle takoman miekan koristuksena ”kasi naukui naulan päässä”. Tiikeri tai jaguaari olisi uskottavampi. Epäilen, että hieroglyfi on tosiaan tässä tulkittu väärin: Naukuva kissa jumalain valmistaman sota-aseen koristuksena olisi joka tapauksessa kohtalaisen omintakeinen keksintö.

Pyhä kissaeläin tavataan inkain, mayain ja azteekkien uskonnoissa ja muistomerkeissä. Se tulkitaan tavallisimmin jaguaariksi. Kotikissaa eivät nämä kansat tunteneet.

Olimme siis Ilmarisen ansiotöissä, joihin kissankuvallisen miekan takominen tuli vielä ylityöksi. Kolmanneksi tehtäväkseen saa Ilmarinen Manalan hauen pyydystämisen.

                          

            ”Jo tulevi Tuonen hauki,

 Ve´en koira vengottavi,

 Ei ole hauki pienen pieni,

 Eikä hauki suuren suuri,

 Kieli kahta kirvesvartta,

 Hampahat haravan varren,

 Kita kolmen kosken verta,

 Selkä seitsemän venettä.”

                             

                           Tässä on edessämme kohta, jossa hieroglyfit ovat selvästi nähtävissä säkeiden viimeistellystä kieliasusta huolimatta.

                             

                            Eikö tämä pätisi krokotiilin kuvaukseksi? Jumalista ja hirviöistä on taaskin kyllä kysymys ja symbolisesti yön ja päivän taistelusta, mutta inhimillinen mielikuvitus ei ole sellainen, että se kalasta, jonka me tunnemme haukena, kasvattaisi tuollaisen pedon. Hauki ei ole ikänään ollut uhkana ihmiselle eikä ihmisen alitajunta, josta kummitukset ovat kotoisin, ole kuunaan voinut sitä uhkaavaksi olennoksi käsittää.

                            

                            Kuten jo olen monesti sanonut ja kuten jokaiselle, joka hetkeksikään pysähtyy asiaa ajattelemaan, selvenee,  ja mistä Kalevalan sisällys itse on parhaana ja vastaansanomattomana todisteena, ovat Kalevalan runot syntyneet kaukana nykyisiltä asuinsijoiltamme. Se mikä niissä liittyy nykyiseen ympäristöömme aiheutuu ilmastollisten seikkojen vaikutuksesta hieroglyfien tulkintaan.

ITKEVÄT JUMALAT

Puhuessamme alkupuolella quechua-kielestä näimme sanan huaca. Tämä sana tarkoittaa itkemistä niin suomessa kuin quechuassakin.  Inkainkin huomattavin jumaluus on itkevä Viracocha ja itkeminen on osa hänen palvonnastaan ja tämä itkeminen pääosaltaan toimeen valittujen naisten tehtävänä. Ammattimaiset itkijänaiset ovat tunnetut omastakin menneisyydestämme. Huaca nähdään quechuassa jumalaistarustoon kuuluvana naishahmon nimenä Mama Uaca.

Esittäisin nyt kysymyksen, eikö olisi todennäköistä, että sana vaka Väinämöisemme edessä itseasiassa olisi samaa alkuperää kuin huaca -  ja tarkoittaisi siis itkevää Väinämöistä?

Kuinka tahansa - itkevä jumaluus Väinämöinen joka tapauksessa on:

             

            ”Itsensäki Väinämöisen,

 Kyynel vieri kyykähteli,

 Tippui tilkat silmistänsä,

 Vierivät veripisarat,

 Karkeammat karpaloita,

 Herkemmät hernehiä,

 Pyöreämmät pyyn munia,

 Pereämmät päitä pääskyn.

 Veet vieri silmästänsä,

 Toiset toisesta noruvi,

 Putosivat poskipäille,

 Kaunihille kasvoillensa

 Kaunihilta kasvoiltansa

 Leveille leuoillensa

 Leveiltä leuoiltansa,

 Reheille rinnoillensa

 Reheiltä rinnoiltansa,

 Päteville polvillensa jne.

Eikä tämä ole ainutlaatuinen tapaus Väinämöisen elämässä.

Uskonnot, jossa sateentekeminen on saavuttanut tällaisen valta-aseman, on oltava syntyisin seuduilta, jossa sateen ajallaan ilmestyminen on elinehto. Näin ei etenkään vanhemmassa Maya-valtiossa ole asia. Päinvastoin, monin paikoin sataa enemmän kuin tarpeeksi. Ja on lisäksi niin pilvistä, että tarkan ja monimutkaisen Maya-kalenterin tekoon tarvitut astronomiset havainnot jo siitä syystä olisivat vieneet tuhannen vuotta. Mutta tällaisista havainnoista ei nähdä jälkeäkään. Kolmesataaluvun alussa syntyy kalenteri täysin valmiina tyhjyydestä. Sateenjumalat ovat yhtä vieraat tuossa ympäristössä kuin ne ovat omassamme ja ne viittaavat itse omaan lähtökohtaansa, Intiaan.

Itzamna on ajanlaskuun liittyvä jumaluus, tämä on laita useimpien muidenkin Maya-jumaluuksien. Ilman Maya-kalenterin perusteellista käsittelyä on kuitenkin vaikeaa suorittaa rinnastusta heidän ja kalevalaisten hahmojen välillä. Sateentekijänä ja päivän päästäjänä on Väinämöinen selvästi ajanlaskun kanssa tekemisissä.

Kaikissa toimissaan osoittaa Väinämöinen päättäväisyyttä, kyvykkyyttä ja voimaa. Hänen lahjakkuudessaan, rohkeudessaan ja tietävyydessään ei ole paljoa lisäämisen varaa. Siksi tuntuu melko kummalliselta, että Aino hukuttautuu mieluummin kuin ottaa miehekseen tämän kuulun uroon. Ja Pohjolan tytär, jota Väinämöinen on lähtenyt kosimaan sanoo:

                          

             ”Mene en Väinölän ukolle,

  Ikivanhalle varaksi,

  Vaiva vanhasta tulisi,

  Ikävä iällisestä.”

Mahtaa olla niin, että vanhuus on Väinämöisen hieroglyfinen ilmenemismuoto, niin sanoaksemme hänen jumalainen naamionsa, joka on yhdistävänä lenkkinä tämän ylipapin ja jumalain välillä ja hänen sukupuolinen pidättyväisyytensä kuuluu osana uskonnolliseen rituaaliin. Minusta vaikuttaa Aino-runo selvästi uhritoimitukselta ja Kalevalan viimeisen runon lakonisesta tiedoituksesta päättäen se on tehnyt saman vaikutuksen kristinuskon varhaiseen edustajaan.

RISTIINNAULITSEMINEN

             Juuri lainaamiamme säkeitä edeltää aukko, jossa varsinaisen evankeliumin kuuluisi olla. Todennäköistä kuitenkin on , että piirtäjä on jo tämänkin perusteella tajunnut yrityksensä mahdottomuuden ja luopunut toimestaan. Seuraavassa olemme nimittäin jo lähestymässä Vapahtajan elämän loppuvaiheita:

                             

            ”Jopa tieän poikuesi,

 Voi, poloinen, poiuttasi!

 Tuoll´ on pieni poikuesi,

 Kultainen omenuesi,

 Onp´ on suossa suonivyöstä,

 Kankahassa kainalosta,

 Marjatta matalaneiti,

 Etsi suolta poikoansa:

 Poika suolta löyettihin,

 Tuolta tuotihin kotia.”

Suossa suonivyöstä, kankahassa kainalosta on Kalevalan vakiintunut kuva tuhosta ja tukalasta tilanteesta. Se tarkoittaa tässä ristiinnaulitsemista ja jos tulkkimme olisi ymmärtänyt kristinuskon olevan kysymyksessä olisi käännös kuvasta sanoiksi kuulunut: Ristiinnaulitseminen. Jos sitävastoin hieroglyfien piirtäjä olisi yrittänyt sen piirtää, ei ainoakaan hänen lukijoistaan olisi ymmärtänyt kuvan merkitystä.

Jos Kalevala olisi suullista perinnäistietoa ei runon tekijällä olisi ollut mitään aihetta käyttää ´suossa suonivyöstä´- kuvaa. Hän olisi voinut valita vapaasti sopivammat sanat, vika ei nimittäin ole sanavaraston vähyydessä, vaan hieroglyfien niukkuudessa. Jokaisella Kalevalaisella jumalalla on oma, vakiintunut ja monimutkainen merkkinsä, mutta Kristus ei tässä aikaisessa vaiheessa ole ehtinyt saada traditionaalisia tuntomerkkejään, jotka myöhemmin hänen ympärilleen kasaantuvat.

KALEVALAN IKÄ

Marjatan Poika runoa lienee pidetty suhteellisen myöhäisenä lisänä Kalevalassamme.  Muihin kansalliseepoksemme runoihin verrattuna se on nuori, mutta sellaisenakin sijoitettava ajanlaskumme ensimmäiseen tai toiseen vuosisataan. Jos se olisi myöhemmältä ajalta ei se liittyisi muuhun Kalevalaan edes niin kiinteästi kuin nyt on asia. Varsinainen Kalevala taas ehdottomasti on kotoisin Kristuksen syntymää edeltäviltä vuosituhansilta.

Marjatan Poika runon suhteen voimme tehdä havainnon, että siinä tietäjät itäisiltä mailta eivät saavu vastasyntynyttä käynnillään kunnioittamaan. Kuitenkin juuri heidän hieroglyfinen esittämisensä olisi ollut yksinkertaista eikä heitä esittävä kuva olisi tuottanut tulkille vaikeuksia. Onkin niin, että itämaan tietäjät ovat myöhempi legendalisä ja heidän poissaolonsa siis pieni tuki olettamukseemme runon varhaisuudesta. Samoin puuttuu Josef, jonka läsnäoloon olemme tottuneet, mutta jonka olemassaolon suhteen on Qumran-löytöjen perusteella esitetty epäilyksiä.

Marjatta siis synnytti poikansa ja ”Kasvatteli kaunoistansa, kullaista omenuttansa, hopeista sauvoansa”:  nämä ovat jälleen Kalevalan vakiosymboleja ja sujuvat hyvin, mutta sitten seuraa kohta, jossa tavaton tapahtumasarja on supistettu muutamaan riviin:

”Katoi poika polviltansa

 Lapsi lannepuoliltansa.

 Marjatta matala neiti,

 Tuosta tuskille tulevi,

 Rapasihe etsimähän,

 Etsi pientä poiuttansa,

 Kullaista omenuttansa,

 Hopeista sauvoansa

 Alta jauhavan kivosen,

 Alta juoksevan jalaksen,

 Alta seulan seulottavan,

 Alta korvon kannettavan...”

                             

             Tämä etsiminen vaikuttaa naiivilta ja parodiselta, mutta ei ole kumpaakaan. Se ei kirjallisena tuotteena ole missään nimessä halveksittava. Etsiä kaikista mahdollisista paikoista, on lause, jota kuvakirjoitus ei voi sanoa muutoin kuin esittämällä näiden paikkojen kuvat.

MARIAN ILMESTYS KALEVALASSA

Marjatta-runon kieliasu on keskeneräinen, mikä siis ilmeisesti aiheutuu siitä, että kuvattava tapahtumasarja on sekä hieroglyfien kirjoittajalle että niiden myöhemmälle tulkille vieras, etten sanoisi käsittämätön. Ja muuttuu jatkossa vielä käsittämättömämmäksi.

”Kirkui marjanen mäeltä,

 Puolukkainen kankahalta:

 

Tule, neiti, noppimahan,

 Punaposki poimimahan,

 Tinarinta riipimähän

 Vyö vaski valitsemahan...

 Marjatta, korea kuopus,

 Meni matkoa vähäsen,

 Meni marjan katsantahan,

 Punapuolan poimintahan

 Hyppysillähän hyvillä,

 Kätösillä kaunihilla.

 Keksi marjasen mäeltä,

 Punapuolan kankahalta:

 On marja näkemiänsä,

 Puola ilmoin luomiansa,

 Ylähähkö maasta syöä,

 Alahahko puuhun nousta.”

Tämä vaikuttaa kummallisemmalta kuin se itseasiassa on. Kysymyksessä on Marian ilmestys. Meidän vakiintunut käsityksemme asiasta lienee, että Marian ilmestys sisältää jonkinlaisen siivellisen olennon, mutta kalevalaisten hieroglyfien kirjoittaja tuo esille ilmestyksen ylimaallisuuden sijoittamamalla marjan ilmaan: ”On marja näkemiänsä, puola ilmoin luomiansa, ylähähkö maasta syöä alahahko puuhun nousta!”

Tapa, jolla Marjatta saa Marjan käsiinsä on katsomisen arvoinen: ”Tempoi hartun kankahalta, jolla marjan maahan sorti.” Tempoi ja sorti ovat selvästi liian raivoisat verbit tuohon yhteyteen ja osoittavat, että kuvaa tulkitseva ei ole löytänyt sanavarastostaan sujuvampaa ilmaisua.

Edelleen marjan matka maasta Marjatan vatsaan on pikkutarkkaa kuvan tulkitsemista. Ainoastaan piirretty kuva, kömpelö hieroglyfinen teksti voidaan pukea seuraavanlaiseen sanalliseen asuun:

”Niinpä marja maasta nousi

 Kaunoisille kautoloille,

 Kaunoisilta kautoloilta

 Puhtahille polviloille

 Puhtahilta polviloilta

 Heleville helmasille.

 Nousi siitä vyörivoille,

 Vyörivoilta rinnoillensa,

 Rinnoiltansa leuoillensa,

 Leuoiltansa huulillensa

 Siitä suuhun suikahutti,

 Keikahutti kielellensä,

 Kieleltä keruksihin

 Siitä vatsahan valahti.

 Marjatta, korea kuopus.

 Tuosta tyytyi, tuosta täytyi,

 Tuosta paksuksi panihe,

 Lihavaksi liittelihe.

 Alkoi pauloitta asua.

 Ilman vyöttä völlehtiä. ”

Kaiken tämän sanoo nykyinen kirkkomme kolmella sanalla: Sikisi Pyhästä Hengestä.

Mutta miksi käyttää Kalevala tällaista mieletöntä hokemaa tapahtuman kuvaukseksi?’

Siksi, että hieroglyfien piirtäjällä ei ole symbolia ´Pyhälle Hengelle´ ja siksi, että niiden lukija ei ymmärrä piirtäjän yrittäneen sanoa juuri sitä. Näyttää vielä silmiinpistävältä, että piirtäjä – mutta ei lukija – on ollut selvillä, että kysymys on Kristuksesta.

Valitsemalla marjan Marjatan raskauden aiheeksi haluaa piirtäjä kertoa, että Maria tuli raskaaksi itsestään ja sijoittamalla marjan ilmaan yrittää hän kuvata hedelmöittymisen hengellisyyttä.

Ei ole syytä ihmetellä sanonnan tai sen takana piilevää hieroglyfitekstin kömpelyyttä. Koko esitetty ajatus on ollut Kalevalan kansalle vieras.

MARJATAN POJAN TAPAUS

Asian tarkastamiseksi meidän on katsottava Kalevalan viimeistä runoa, Marjatan Poika, joka kömpelyydessä ja kummalllisuudessa on Kalevalan runojen joukossa vertaansa vailla ja jo pelkällä alarvoisuudellaan todistaa, että sen tiedotus Väinämöisen lähdöstä pitää paikkansa.
 Toivon jokaisen Kalevalan omistajan otavan eepoksensa esille ja lukevan runon Marjatan Poika, koska en aio sitä kokonaisuudessaan lainata tähän.

        ”Marjatta korea kuopus
         Se kauan kotona kasvoi...”

        Jo tätä kasvamista kuvataan tavalla, jonka karkeus ei aiheudu sanojen puutteesta tai kielen kömpelyydestä vaan hieroglyfisestä kirjoitusmenetelmästä. Hieroglyfien kohdalla ei kysymys koskaan voi olla suoranaisesta lukemisesta siinä mielessä kuin me lukemisen käsitämme, vaan tulkinnasta, jonka osuvuus ja sujuvuus riippuvat tulkin taidosta ja kokemuksesta ja ennenkaikkea tekstin iästä: vanhimmat ja eniten luetut tekstit ovat hioutuneet lopulliseen ja sujuvaan muotoon.
       
          ”Puolen kynnystä kulutti,
          Helevillä helmoillansa,
          Puolen hirttä päänsä päältä
          Sileillä silkillänsä.
          Puolet pihtipuolisia
          Hienoilla hiansa suilla,
          Siltalaahkon lattiata
          Kauto-kengän kannoillansa.”

         Jokainen, jolla olisi hallussaan nykyisen tapainen kirjoitusmenetelmä, valikoisi sanansa toisin samoin se, joka kirjotustaidottomana yrittäisi sommitella sanomaa runoksi. Ajankulumisen ilmoitukseksi ylläoleva on niin suhteeton, että se vaikuttaa parodiselta. Sillä haluaa piirtäjä sanoa: Kauan, aika kului. – Mutta hirren pihtipuolisen kuluminen on mahdollista piirtää selvästi ja havainnollisesti, sen sijaan että ´vuoden kuluminen´ on sellaisenaan piirrettäväksi erityisen vaikea silloin kuin se ei esiinny nimenomaan ajanlaskun yhteydessä.

       ”Piti viikkoista pyhyyttä,
        Ajan kaiken kainoutta...”

Piti viikkoista pyhyyttä, iän kaiken impeyttä on vakiintunut sanonta – Ilmatar teki samoin – ja niin ollen jo aikaisemmin hioutunut käytössä niin, ettei kuvasymboli ole sanonnasta nähtävissä. Tulkki tuntee sen eikä sen sanallinen puoli tuota hänelle vaikeuksia. Mutta pian ovat vaikeudet edessä:

         ”Syöpi kaunista kaloa,
         Petäjätä pehmeätä,
         Ei syönyt kananmunia
         Kukerikun riehkatuita,
         Eikä lampahan lihoa,
         Ku oli ollut oinahilla. ”

Marjatta ei myöskään rupea lypsylle, koska:
       
         ”Ei neiti minun näköinen
          Koske sen lehmän nisähän,
          Jok on häilynyt härillä...”

Tämmöinen fanaattinen impeys ja sen korostaminen ohtuu luonnollisestikin siitä, ettei kalevalainen kansamme menneinäkään aikoina ole impeyttä mainitsemisen arvoiseksi ansioksi käsittänyt.
Kristinuskon apostoli on jo evankeliuminsa johdannossa joutunut melkoisten vaikeuksien eteen yrittässään selvittää neitseellisen sikiämisen ansiokkuutta kansalle joka jumalissaan ihaili näiden tavatonta potenssia ja hedelmällisyyttä.

3. VÄINÄMÖINENKÖ ENSIMMÄINEN INKA?

Mistä me suomalaiset alunperin olemme lähtöisin? Arvailuja ja olettamuksia on esitetty loputtomiin. On ilmeistä, että Kalevala on syntynyt kaukana meidän asuinsijoiltamme. Ajatus, että alkukotimme olisi sijainnut jossakin nykyisen Vietnamin tienoilla, kuulostaa ehkä mielettömältä. Mutta sellainenkin olettamus voidaan esittää. Me, jotka nyt asumme täällä Pohjan perillä, olemme kukaties samaa lähtöä kuin ne valkoihoiset parrakkaat muukalaiset, jotka aikoinaan saapuivat Etelä-Amerikkaan ja toivat sinne uuden kulttuurin uusine jumalineen, hieroglyfeineen, salaperäisine kalentereineen. Sillä myös Kalevala on kalenteri, osa pyhää tekstiä, joka on verrattavissa inkain kalentereihin.

Monet Kalevalan kielenkäytössä tavattavat piirteet, jotka usein katsotaan primitiivisyydeksi, aiheutuvat kokonaan toisen luonteisista seikoista, joista eräs nyt vie meidät kalevalaisten nimitysten pariin.
Karhun nimet. - Kuvitellaan melko yleisesti, että karhun monet nimitykset Kalevalassamme johtuisivat siitä, että alkukantainen kansa ei ole halunnut lausua karhun nimeä aiheesta, joka ilmenee sanomasta:  Siinä paha missä mainitaan. Primitiivisestä olosta puhuen tuo ajatus ehkä pitää paikkansa, mutta silloin täytyy tosiaankin olla kysymys niin alkeellisesta menosta, että siitä ei kalevalaista, enempää kuin muutakaan runoutta kehity. Karhu mainitaan milloin sudeksi, milloin karhuksi, joskus kontioksi ja kerran kissaksi.
Mikä saattaisi olla tuollaisen leväperäisen nimittelyn perimmäinen aihe?
Mikään  alkukantainen karhun kunnioitus ei sitä voi aiheuttaa. Eikä ainoastaan karhu, vaan likimain kaikki Kalevalan ilmiöt joutuvat tällaisesta suurpiirteisestä huolimattomuudesta osallisiksi ja verrattuna eräisiin muihin olioihin selviää karhususi melko vähällä pahoinpitelystä.
Runossa Joukahaisen Kosto Väinämöinen ratsastaa ”orihilla olkisella, hernevarrella hevolla”, tämä jo herättää jonkinlaisia epäilyksiä, että elukassa ei kaikki ole kohdallaan. Lisäksi hän ratsastaa vettä myöten mikä ehkä on pantava hänen olemuksensa jumalallisemman puolen tiliin. Mutta sitten on hänen hevosensa yhtäkkiä hirvi!
Katsokaamme samaan menoon Kalevalan toista hirveä, Hiien hirveä. Tämä eläin on ensiksi hirvi, mutta jo seuraavalla rivillä siitä on tullut poro, vähän pidemmällä se on poropeura – ja jos tällaiset muutokset vielä voisi laskea runollisen vapauden kontolle niin menee vapaus yli äyräittensä, kun äkkiä käy selville, että äskeinen poro ja hirvi on kamelivarsa!
Esitin aikaisemmin kysymyksen eikö olisi aihetta olettaa, että Kalevala hamassa muinaisuudessa on ollut kirjoitettu luomus ja että kansalliseepoksemme olisi suullisesti talletettu osa suuremmasta kirjallisesta kokonaisuudesta. Minun nähdäkseni Kalevalamme osoittaa, että näin on asia ja sen muinainen kirjoitusmenetelmä on yhä nähtävissä sen nykyisessä lönnrotilaisessa asussa.
Kalevalan teksti on koostunut hieroglyfeistä.
Koska Kalevalaan ei tähän mennessä ole katsottu ainoankaan hieroglyfin liittyvän saattaa tällainen olettamus vaikuttaa niin häikäilemättömältä, että se kaipaa jonkinlaista perustelua.
Kirjoituksen merkitykseen kielenkehityksen joko edistäjänä tai ehkäisijänä on tuskin lainkaan kiinnitetty huomiota, vaan jotakuinkin automaattisesti oletettu kirjoitetun seuraavan puhuttua kieltä. Äidinkielemme omalaatuisuudet ovat kuitenkin sellaiset, että niiden takana on oletettava piilevän kirjoitetun vaiheen. Tämä muinainen kirjakielemme ja silloinen kirjoitusmenetelmämme ovat luettavissa Kalevalasta – ja niin selvästi, että tuskin kenelläkään, joka asiaan paneutuu, voi jäädä epävarmuutta sen suhteen.
Karhun monet nimet eivät siis perustuisi ylenmäräiseen karhun kunnioitukseen, vaan selitys olisi yksinkertaisesti, että petoeläimen kuvamerkki, hieroglyfi, on niin yleispätevä, että se tarkoittaa juuri petoeläintä, eikä jotakin erikoispetoa.
Hirvi-poro-hevonen-kamelivarsa ei alkuperältään luonnollisestikaan ole tällainen sanoinkuvaamaton sekasikiö vaan suurta märehtijää tarkoittava kuvamerkki.
Tämä kuulostaa yksinkertaiselta, mutta sen yksinkertaisuus on yksinomaan näennäistä.
Pelkkä olettamus, että Kalevala joskus olisi ollut kirjoitettu saa aikaan automaattisesti, että kansamme menneisyys näyttäytyy kokonaan toisenluontoiseksi kuin yleensä on kuviteltu, mutta se seikka ei saa olla esteenä väitteen vakavalle käsitettelylle. Väitteeni koskee Kalevalan kieliasua ja suomen kielen rakennetta, jotka ovat sellaiset, että niiden pohjalla on pakko olettaa, että kielemme on hyvin varhaisessa vaiheessa ollut kirjakieli, ts. kuvakieli ja kirjoitusmerkit, jotka aluksi ovat olleet ilmaisemiensa asiain selviä kuvia, ovat kehittyneet todennäköisesti monimutkaisiksi ja vaikeatajuisiksi hieroglyfeiksi. Tämä kirjoitustapa on painanut Kalevalaan lähtemättömän leimansa ja sitonut kielemme muotoon, jonka vanhanaikaiset piirteet yhä ovat selvästi nähtävissä.