3. VÄINÄMÖINENKÖ ENSIMMÄINEN INKA?

Mistä me suomalaiset alunperin olemme lähtöisin? Arvailuja ja olettamuksia on esitetty loputtomiin. On ilmeistä, että Kalevala on syntynyt kaukana meidän asuinsijoiltamme. Ajatus, että alkukotimme olisi sijainnut jossakin nykyisen Vietnamin tienoilla, kuulostaa ehkä mielettömältä. Mutta sellainenkin olettamus voidaan esittää. Me, jotka nyt asumme täällä Pohjan perillä, olemme kukaties samaa lähtöä kuin ne valkoihoiset parrakkaat muukalaiset, jotka aikoinaan saapuivat Etelä-Amerikkaan ja toivat sinne uuden kulttuurin uusine jumalineen, hieroglyfeineen, salaperäisine kalentereineen. Sillä myös Kalevala on kalenteri, osa pyhää tekstiä, joka on verrattavissa inkain kalentereihin.

Monet Kalevalan kielenkäytössä tavattavat piirteet, jotka usein katsotaan primitiivisyydeksi, aiheutuvat kokonaan toisen luonteisista seikoista, joista eräs nyt vie meidät kalevalaisten nimitysten pariin.
Karhun nimet. - Kuvitellaan melko yleisesti, että karhun monet nimitykset Kalevalassamme johtuisivat siitä, että alkukantainen kansa ei ole halunnut lausua karhun nimeä aiheesta, joka ilmenee sanomasta:  Siinä paha missä mainitaan. Primitiivisestä olosta puhuen tuo ajatus ehkä pitää paikkansa, mutta silloin täytyy tosiaankin olla kysymys niin alkeellisesta menosta, että siitä ei kalevalaista, enempää kuin muutakaan runoutta kehity. Karhu mainitaan milloin sudeksi, milloin karhuksi, joskus kontioksi ja kerran kissaksi.
Mikä saattaisi olla tuollaisen leväperäisen nimittelyn perimmäinen aihe?
Mikään  alkukantainen karhun kunnioitus ei sitä voi aiheuttaa. Eikä ainoastaan karhu, vaan likimain kaikki Kalevalan ilmiöt joutuvat tällaisesta suurpiirteisestä huolimattomuudesta osallisiksi ja verrattuna eräisiin muihin olioihin selviää karhususi melko vähällä pahoinpitelystä.
Runossa Joukahaisen Kosto Väinämöinen ratsastaa ”orihilla olkisella, hernevarrella hevolla”, tämä jo herättää jonkinlaisia epäilyksiä, että elukassa ei kaikki ole kohdallaan. Lisäksi hän ratsastaa vettä myöten mikä ehkä on pantava hänen olemuksensa jumalallisemman puolen tiliin. Mutta sitten on hänen hevosensa yhtäkkiä hirvi!
Katsokaamme samaan menoon Kalevalan toista hirveä, Hiien hirveä. Tämä eläin on ensiksi hirvi, mutta jo seuraavalla rivillä siitä on tullut poro, vähän pidemmällä se on poropeura – ja jos tällaiset muutokset vielä voisi laskea runollisen vapauden kontolle niin menee vapaus yli äyräittensä, kun äkkiä käy selville, että äskeinen poro ja hirvi on kamelivarsa!
Esitin aikaisemmin kysymyksen eikö olisi aihetta olettaa, että Kalevala hamassa muinaisuudessa on ollut kirjoitettu luomus ja että kansalliseepoksemme olisi suullisesti talletettu osa suuremmasta kirjallisesta kokonaisuudesta. Minun nähdäkseni Kalevalamme osoittaa, että näin on asia ja sen muinainen kirjoitusmenetelmä on yhä nähtävissä sen nykyisessä lönnrotilaisessa asussa.
Kalevalan teksti on koostunut hieroglyfeistä.
Koska Kalevalaan ei tähän mennessä ole katsottu ainoankaan hieroglyfin liittyvän saattaa tällainen olettamus vaikuttaa niin häikäilemättömältä, että se kaipaa jonkinlaista perustelua.
Kirjoituksen merkitykseen kielenkehityksen joko edistäjänä tai ehkäisijänä on tuskin lainkaan kiinnitetty huomiota, vaan jotakuinkin automaattisesti oletettu kirjoitetun seuraavan puhuttua kieltä. Äidinkielemme omalaatuisuudet ovat kuitenkin sellaiset, että niiden takana on oletettava piilevän kirjoitetun vaiheen. Tämä muinainen kirjakielemme ja silloinen kirjoitusmenetelmämme ovat luettavissa Kalevalasta – ja niin selvästi, että tuskin kenelläkään, joka asiaan paneutuu, voi jäädä epävarmuutta sen suhteen.
Karhun monet nimet eivät siis perustuisi ylenmäräiseen karhun kunnioitukseen, vaan selitys olisi yksinkertaisesti, että petoeläimen kuvamerkki, hieroglyfi, on niin yleispätevä, että se tarkoittaa juuri petoeläintä, eikä jotakin erikoispetoa.
Hirvi-poro-hevonen-kamelivarsa ei alkuperältään luonnollisestikaan ole tällainen sanoinkuvaamaton sekasikiö vaan suurta märehtijää tarkoittava kuvamerkki.
Tämä kuulostaa yksinkertaiselta, mutta sen yksinkertaisuus on yksinomaan näennäistä.
Pelkkä olettamus, että Kalevala joskus olisi ollut kirjoitettu saa aikaan automaattisesti, että kansamme menneisyys näyttäytyy kokonaan toisenluontoiseksi kuin yleensä on kuviteltu, mutta se seikka ei saa olla esteenä väitteen vakavalle käsitettelylle. Väitteeni koskee Kalevalan kieliasua ja suomen kielen rakennetta, jotka ovat sellaiset, että niiden pohjalla on pakko olettaa, että kielemme on hyvin varhaisessa vaiheessa ollut kirjakieli, ts. kuvakieli ja kirjoitusmerkit, jotka aluksi ovat olleet ilmaisemiensa asiain selviä kuvia, ovat kehittyneet todennäköisesti monimutkaisiksi ja vaikeatajuisiksi hieroglyfeiksi. Tämä kirjoitustapa on painanut Kalevalaan lähtemättömän leimansa ja sitonut kielemme muotoon, jonka vanhanaikaiset piirteet yhä ovat selvästi nähtävissä.