ITKEVÄT JUMALAT

Puhuessamme alkupuolella quechua-kielestä näimme sanan huaca. Tämä sana tarkoittaa itkemistä niin suomessa kuin quechuassakin.  Inkainkin huomattavin jumaluus on itkevä Viracocha ja itkeminen on osa hänen palvonnastaan ja tämä itkeminen pääosaltaan toimeen valittujen naisten tehtävänä. Ammattimaiset itkijänaiset ovat tunnetut omastakin menneisyydestämme. Huaca nähdään quechuassa jumalaistarustoon kuuluvana naishahmon nimenä Mama Uaca.

Esittäisin nyt kysymyksen, eikö olisi todennäköistä, että sana vaka Väinämöisemme edessä itseasiassa olisi samaa alkuperää kuin huaca -  ja tarkoittaisi siis itkevää Väinämöistä?

Kuinka tahansa - itkevä jumaluus Väinämöinen joka tapauksessa on:

             

            ”Itsensäki Väinämöisen,

 Kyynel vieri kyykähteli,

 Tippui tilkat silmistänsä,

 Vierivät veripisarat,

 Karkeammat karpaloita,

 Herkemmät hernehiä,

 Pyöreämmät pyyn munia,

 Pereämmät päitä pääskyn.

 Veet vieri silmästänsä,

 Toiset toisesta noruvi,

 Putosivat poskipäille,

 Kaunihille kasvoillensa

 Kaunihilta kasvoiltansa

 Leveille leuoillensa

 Leveiltä leuoiltansa,

 Reheille rinnoillensa

 Reheiltä rinnoiltansa,

 Päteville polvillensa jne.

Eikä tämä ole ainutlaatuinen tapaus Väinämöisen elämässä.

Uskonnot, jossa sateentekeminen on saavuttanut tällaisen valta-aseman, on oltava syntyisin seuduilta, jossa sateen ajallaan ilmestyminen on elinehto. Näin ei etenkään vanhemmassa Maya-valtiossa ole asia. Päinvastoin, monin paikoin sataa enemmän kuin tarpeeksi. Ja on lisäksi niin pilvistä, että tarkan ja monimutkaisen Maya-kalenterin tekoon tarvitut astronomiset havainnot jo siitä syystä olisivat vieneet tuhannen vuotta. Mutta tällaisista havainnoista ei nähdä jälkeäkään. Kolmesataaluvun alussa syntyy kalenteri täysin valmiina tyhjyydestä. Sateenjumalat ovat yhtä vieraat tuossa ympäristössä kuin ne ovat omassamme ja ne viittaavat itse omaan lähtökohtaansa, Intiaan.

Itzamna on ajanlaskuun liittyvä jumaluus, tämä on laita useimpien muidenkin Maya-jumaluuksien. Ilman Maya-kalenterin perusteellista käsittelyä on kuitenkin vaikeaa suorittaa rinnastusta heidän ja kalevalaisten hahmojen välillä. Sateentekijänä ja päivän päästäjänä on Väinämöinen selvästi ajanlaskun kanssa tekemisissä.

Kaikissa toimissaan osoittaa Väinämöinen päättäväisyyttä, kyvykkyyttä ja voimaa. Hänen lahjakkuudessaan, rohkeudessaan ja tietävyydessään ei ole paljoa lisäämisen varaa. Siksi tuntuu melko kummalliselta, että Aino hukuttautuu mieluummin kuin ottaa miehekseen tämän kuulun uroon. Ja Pohjolan tytär, jota Väinämöinen on lähtenyt kosimaan sanoo:

                          

             ”Mene en Väinölän ukolle,

  Ikivanhalle varaksi,

  Vaiva vanhasta tulisi,

  Ikävä iällisestä.”

Mahtaa olla niin, että vanhuus on Väinämöisen hieroglyfinen ilmenemismuoto, niin sanoaksemme hänen jumalainen naamionsa, joka on yhdistävänä lenkkinä tämän ylipapin ja jumalain välillä ja hänen sukupuolinen pidättyväisyytensä kuuluu osana uskonnolliseen rituaaliin. Minusta vaikuttaa Aino-runo selvästi uhritoimitukselta ja Kalevalan viimeisen runon lakonisesta tiedoituksesta päättäen se on tehnyt saman vaikutuksen kristinuskon varhaiseen edustajaan.