ALUSSA OLI KAKSI KIELTÄ

Ja nyt joudumme uuteen olettamukseen.

Jos kulttuuri on muualta tuotu, seuraa siitä, että se on kaksikielinen. Toisin sanoen, se muuttuu kaksikieliseksi heti tultuaan. Ensimmäinen uudessa maassa syntynyt polvi perii papilliselta vanhemmaltaan uskonnon kielen, joka on kirjakieli ja maallikkovanhemmaltaan paikallisen kielen. – Minusta näyttää, että tällainen mahdollisuus on ajateltavissa ja että ns. varhaisempi Maya-valtio on kaksikielinen. Sitä vastoin myöhemmässä Maya-valtiossa ja azteekeilla on uskonnon alkuperäinen kieli käytännöllisesti katsoen kuollut, uskonnon ajatuksellinen sisältö kirjakielen kadotessa surkastunut, kultin todellinen merkitys käynyt käsittämättömäksi – rituaalin raaistuminen olisi hyvin ymmärrettävissä loogiseksi seuraukseksi tällaisesta kehityksestä.

Aymara-inkain kohdalla on asiainkulku toinen. Vuosisatain kuluessa onnistuu sakraalikieli lujittamaan asemansa heidän vähälukuisen ja hitaasti kasvavan heimonsa keskuudessa, ja inkain viimein ryhtyessä laajentamaan valtaansa muuttuu valtion viralliseksi kieleksi, minkä se tekee sitä helpommin, kun kaikki avainasemat pysyvät inkain yhäti harvalukuisen heimon ja heidän lähimpäin sukulaistensa hallussa ja heidän kasvava valta-alueensa on monien eri kieliryhmien kansoittama.

PARRAN ARVOITUS

Ei siis olisi ihme, jos kaikesta tästä seurauksena varhaisemman uskon tuojien rotupiirteet olisivat sumentuneet. – Huomatkaamme, että tässä ei ole kysymys mistään rotuopillisista hiustenhalkomisista, kallo-indeksistä ta luurangonrakenteesta, vaan sakeasta parrasta, jollainen heiluu Kalevalan joka sivulla, mutta miltei täydellisesti puuttuu intiaanien kasvoista. Parta ei kuitenkaan tiettävästi ole kalevalainen spesialiteetti eikä sellaisen löytyminen Maya-alueelta todistus mistään muusta kuin siitä, että partaniekkateorioissa on jotain perää.

Partoja nimittäin tavataan, ja olosuhteet huomioonottaen aivan riittävästi.

Jo niin perustavaa laatua olevat hahmot kuin taivaankannen neljä kannattajaa ovat pitkäpartaisia ja lisäksi varustetut huomiota herättävän merellisillä symboleilla ollakseen tämän maissinviljelyyn erikoistuneen kansan jumaluuksia.

Että parta olisi mayain mielikuvituksen tuotetta ei ole psykologisesti selitettävissä. Hieroglyfistä merkitystä sillä ei näytä olevan. Voidaan tietysti sanoa, että partakarvat olisivat mitätön lisä, johon ei paljon mielikuvitusta tarvittaisi yön jaguaarien ja sulkakäärmeiden keskellä, mutta nämä pedot edustavat luonnonlakeja, parta ainoastaan itseään. – Länsimainen parta voi olla isyyden symboli ja siinä mielessä saa taivaallinenkin isä sakean sängen leukaansa. Parrattomien intiaanien keskuudessa ei parralla voi olla luonnollista symbolimerkitystä, ja sen näkyminen jumalain kasvoissa on huomattavasti vaikeammin selitettävissä kuin minkään yliluonnollisen hirviön jumaluusopillinen läsnäolo.

Ja lisäksi nähdään parta muutamassa kohokuvassa, jossa se selvästi kasvaa todellisen, määrätyn, jos kohta nimettömän uskonnollisen arvohenkilön leuassa. Aikaisemmin mainituista syistä ovat tällaiset kuvat suuria harvinaisuuksia, mutta sitä mielenkiintoisempia, etenkin kun parran yhteydessä säännöllisesti nähdään nenä, joka poikkeaa – ei tosin edukseen – mayain hienostuneesta nenänkaaresta.

MISTÄ UUSI KULTTUURI?

Mayain ensimmäinen tunnettu, päivätty muistokivi on vuodelta 317 jKr. Sitä ennen on siis lähtenyt leviämään kulttuuri, jonka leviämisestä käytetään harhaanjohtavaa nimitystä Vanhempi Maya-valtio. Kysymyksessä on uskonnollisten keskusten hatara yhteenliittymä, josta puuttuvat kaikki valtiokäsitteeseen liittyvät piirteet. Minkäänlaisia puolustuslaitteita tai linnoituksia ei näiden keskusten ympäriltä tavata, sotilaskastiakaan ei ole. Vähälukuiset pyramidit riittävät papiston turvapaikoiksi siinä tapauksessa, että kansalaiset haluaisivat osoittaa tyytymättömyyttään. Jos tyytymättömyys muodostuu pysyväiseksi, riittävät vähin voimin suoritetut paikalliset kapinat papiston kukistamiseksi – ja juuri niin olettaa Morley vanhemman Maya-valtion kohdanneen tuhonsa.

Oletamme siis uskonnon tuojat alkuperältään vieraan kansan ja vieraan rodun edustajiksi.

Onko vieraasta rodusta merkkejä näillä alueilla?

Kerta toisensa jälkeen ovat huhut kiertäneet, että Andien rinteiltä tai viidakkojen kätköistä olisi löytynyt valkoinen intiaaniheimo. Mutta tarkemmin tutkittuna ovat intiaanipiirteet selviytyneet voittajina.

Itsekukin lienee myös perillä Meksikon ja Perun perimätiedoista, joiden mukaan valkoiset, parrakkaat miehet ovat tuoneet Aurinkouskon meren yli, milloin idästä, milloin lännestä. Mutta vaikka sitkeähenkisiä tarinoita ei ole syytä halveksia todistusaineiston lisänä, eivät ne sitkeimmilläänkään riitä vakuudeksi partaniekkojen matkoista.

Tässä kohtaamme eräitä vaikeuksia.

Ensiksikin on meren yli saapunut joukko ollut niin vähälukuinen, että jo siitä syystä ovat sen rotupiirteet, joita ei edes tässä aikaisessa vaiheessa ole syytä uskoa yhtenäisiksi, kadonneet jo parin ensimmäisen sukupolven aikana siitäkin huolimatta, että tulijat olisivat tehneet parhaansa rotupiirteittensä levittämiseksi. On nimittäin huomioitava se todennäköisyys, että tulijat olivat pääasiallisesti miehiä, jollaisesta yksipuolisuudesta olisi luonnollisena seurauksena, että jo ensimmäinen Uudessa Maailmassa syntynyt polvi olisi kadottanut puolet isiensä piirteistä.

Toinen vaikeus on, että tämän aikakauden amerikkalaiset muistomerkit – sama pitää paikkansa Kalevalan suhteen – eivät juuri lainkaan kerro historiallisista henkilöistä, sodista, voitoista tai muista eurooppalaisille muistomerkeille ominaisista pikkumaisuuksista, vaan keskittyvät avaruuden ja olemassaolon perimmäisten arvoitusten käsittelyyn, joiden joukossa yksityinen ihminen on häviävä mitättömyys.

Lisäksi tulee vielä se tunnettu seikka, että kristillisen lähetystön tuhoavat voimat Vapahtajamme nimissä polttivat käytännöllisesti katsoen kaiken kirjallisuuden, sulattivat harkoiksi suunnattomat määrät kultaesineitä, ryöstivät ja hävittivät normaaliin eurooppalaiseen tapaan kaiken, mikä tielle osui.