MARJATAN POJAN TAPAUS

Asian tarkastamiseksi meidän on katsottava Kalevalan viimeistä runoa, Marjatan Poika, joka kömpelyydessä ja kummalllisuudessa on Kalevalan runojen joukossa vertaansa vailla ja jo pelkällä alarvoisuudellaan todistaa, että sen tiedotus Väinämöisen lähdöstä pitää paikkansa.
 Toivon jokaisen Kalevalan omistajan otavan eepoksensa esille ja lukevan runon Marjatan Poika, koska en aio sitä kokonaisuudessaan lainata tähän.

        ”Marjatta korea kuopus
         Se kauan kotona kasvoi...”

        Jo tätä kasvamista kuvataan tavalla, jonka karkeus ei aiheudu sanojen puutteesta tai kielen kömpelyydestä vaan hieroglyfisestä kirjoitusmenetelmästä. Hieroglyfien kohdalla ei kysymys koskaan voi olla suoranaisesta lukemisesta siinä mielessä kuin me lukemisen käsitämme, vaan tulkinnasta, jonka osuvuus ja sujuvuus riippuvat tulkin taidosta ja kokemuksesta ja ennenkaikkea tekstin iästä: vanhimmat ja eniten luetut tekstit ovat hioutuneet lopulliseen ja sujuvaan muotoon.
       
          ”Puolen kynnystä kulutti,
          Helevillä helmoillansa,
          Puolen hirttä päänsä päältä
          Sileillä silkillänsä.
          Puolet pihtipuolisia
          Hienoilla hiansa suilla,
          Siltalaahkon lattiata
          Kauto-kengän kannoillansa.”

         Jokainen, jolla olisi hallussaan nykyisen tapainen kirjoitusmenetelmä, valikoisi sanansa toisin samoin se, joka kirjotustaidottomana yrittäisi sommitella sanomaa runoksi. Ajankulumisen ilmoitukseksi ylläoleva on niin suhteeton, että se vaikuttaa parodiselta. Sillä haluaa piirtäjä sanoa: Kauan, aika kului. – Mutta hirren pihtipuolisen kuluminen on mahdollista piirtää selvästi ja havainnollisesti, sen sijaan että ´vuoden kuluminen´ on sellaisenaan piirrettäväksi erityisen vaikea silloin kuin se ei esiinny nimenomaan ajanlaskun yhteydessä.

       ”Piti viikkoista pyhyyttä,
        Ajan kaiken kainoutta...”

Piti viikkoista pyhyyttä, iän kaiken impeyttä on vakiintunut sanonta – Ilmatar teki samoin – ja niin ollen jo aikaisemmin hioutunut käytössä niin, ettei kuvasymboli ole sanonnasta nähtävissä. Tulkki tuntee sen eikä sen sanallinen puoli tuota hänelle vaikeuksia. Mutta pian ovat vaikeudet edessä:

         ”Syöpi kaunista kaloa,
         Petäjätä pehmeätä,
         Ei syönyt kananmunia
         Kukerikun riehkatuita,
         Eikä lampahan lihoa,
         Ku oli ollut oinahilla. ”

Marjatta ei myöskään rupea lypsylle, koska:
       
         ”Ei neiti minun näköinen
          Koske sen lehmän nisähän,
          Jok on häilynyt härillä...”

Tämmöinen fanaattinen impeys ja sen korostaminen ohtuu luonnollisestikin siitä, ettei kalevalainen kansamme menneinäkään aikoina ole impeyttä mainitsemisen arvoiseksi ansioksi käsittänyt.
Kristinuskon apostoli on jo evankeliuminsa johdannossa joutunut melkoisten vaikeuksien eteen yrittässään selvittää neitseellisen sikiämisen ansiokkuutta kansalle joka jumalissaan ihaili näiden tavatonta potenssia ja hedelmällisyyttä.