TURKKI EI OLE TURKKI

Ei edes niin tavallinen ja selvä sana kuin turkki ole sitä miltä se näyttää. Kalevala kertoo nimittäin tuhatnyplästä turkista, jollaista määritystä ei eläimen nahasta voida käyttää. Tämä ei ole lainkaan merkityksetön huomautus. Jos Kalevalaa kuvitellaan permalais-suomalaisten turkismetsästäjien runoudeksi, niin on täysi aihe kysyä, mikseivät sankarit pukeudu turkkiinsa.  – Vielä on toinenkin kumma: Väinämöinen tarjoaa sille, joka merestä poimisi hänen kyyneleensä, palkinnoksi sulkaturkkia. Niin kyyneleet kuin sulatkin esittävät huomattavaa osaa Kalevalassa ja niihin syvennymme piankin, mutta ensiksi silmäämme uudelleen esillä olevaa säettä. Säe sanoo selvästi, että loitsivasta hypnotisoinnista on kysymys ja tämä tuo uuden puolen esiin Lemminkäisen olemuksessa ja se puoli nähdään runossa Lemminkäinen ja Tiera, fragmentaarinen ja keskeneräinen runo, joka puutteellisuudestaan huolimatta kykenee valaisemaan Lemminkäisen olemusta.

”Mistä saisin miehen toisen.

 Sekä miehen, jotta miekan

 Ahille soan avuksi,

 Liioin voivalle lisäksi?

 Onpa Tiera tieossani,

 Kuura kuulemaissani,

 Siitä saanen miehen toisen

 Sekä miehen jotta miekan

 Ahille suoan avuksi

 Liioin voivalle lisäksi .”

Aikaisemmin on huomautettu, että Lemminkäinen kaikesta päättäen on ainoa poika. Mutta kuka on Tiera? Selitykseksi turvaudun suoraa päätä quechuan sanakirjaan. T´ra = kaksonen. Kuura sitten? Khuru = hypnos. - Tiera on eräs puoli Lemminkäisessä. Mutta jos niin on, miksi Kalevala esittää hänet erilliseksi yksilöksi?

Kysymys tulee saamaan vastauksensa, mutta katsokaamme edelleen:

Ennen Pohjolan matkaa saa Lemminkäinen muitten varoitusten joukossa äidiltään seuraavan:

”Ellös vainen poikueni,

 Menkö Pohjolan tuville...

 Siellä Lappi laulanevi,

Tunkenevi Turjalainen. ”

Tähän vastaa Lemminkäinen, joka ei yleensä pahemmin kärsi itseluottamuksen puutteesta:

”Ei minua laula Lappi,

 Eikä tungeTurjalainen...”

Lapin nykyisellä kansalla ei tässä varmaankaan ole osaa vaan kuuluvat nämä lappalaiset kalevalaisten jumaluuksien joukkoon. Ja sana on ilmeisesti sama kuin Kalevalan leppäinen, joka usein esiintyy yhteyksissä, joissa se ei voi merkitä nimistään puuta, vaan painajaismaista valekuvaa, jollaisella Lemminkäinen aikoo pettää kokkoa:  tulilintua:

”Laulan leppäisen hevosen,

Laulan leppäisen urohon

Sivutseni siirtymähän,

Eestäni vaeltamahan,

Itse sorsana sukellan,

Allina alenteleime

Kouritse Kokon kynimen,

Vaakalinnun varpahitse...”

Quechuan llapi  on painajaisuni ja samasta juuresta syntyvät painajaisten tekijät ja näkijät. Vaka vanha Väinämöinen puolestaan sanookin suoraan:

”Syö, susi, unennäkijä,

Tapa, tauti, lappalainen.”

Se, joka yrittää konkretisoida unikuvat todellisuuden kansoiksi ajautuu armotta harhapoluille, joilla ei Kalevalan kanssa ole mitään tekemistä.

Tuoni, jonne Lemminkäinen Märkähatun ampumana joutuu, on merkitykseltään melko laaja, mutta sen sisällys on sentään jokaiselle niin selvä, että verrattuna quechuan sanaan Thuni  = escombro, ruina de fabrica o edificion, adj. ruinoso, - siis tuho, perikato – äänteellinen ja sisällyksellinen yhtäläisyys ovat jokaisen sekä kuultavissa, että nähtävissä. Samaa juurta (yuri  = alkuperä, juuri) on mahdollisesti myös thaniyay, joka tarkoittaa taantumista. Ehkä ovat nämä sukua kreikkalaisten Tanatokselle.

Mutta emme voi jättää Lemminkäistä Tuonelaan, joten seuraavan sanamme käytämme hänen palastuksekseen.

”Tuop´ on äiti

Lemminkäisen,

Vetelevi vielä kerran

Haravalla vaskisella

 Pitkin Tuonelan jokea...”

Harava, jonka avulla Lemminkäinen palaa elollisten piiriin on quechuassakin Harava, joka olisi sopinut mainittavaksi maanviljelyksen yhteydessä, jollei Lemminkäisemme sitä niin kipeästi olisi kaivannut.

RUNO-SUOMI JA RUNA SIMI

Palataksemme nyt toistaiseksi vielä kielellisten merkillisyyksien seuraan, voimme tarkastaa erästä kohtaa Lemminkäisen kosintaretkestä Pohjolaan. Muistamme, että sana runo, joka kielessämme nykyisin tarkoittaa runoa, merkitsee quechuassa ihmistä (runa) ja quechuan kielen varhaisempi nimitys on Runa-Simi  (sananmukaisesti:  Ihmis-suu, ihmis-puhe). Käsitykseni on, että runo on suomessa omannut samantapaisen merkityksen. Muulla tavoin on tuskin seuraava ote Lemminkäisen loitsimisesta ymmärrettävissä:

”Lauloi laulajat parahat

 Pahimmiksi laulajiksi,

 Kivet suuhun syrjin syösti,

 Paaet lappehin lateli

 Parahille laulajille,

 Taitavimmille runoille”

Samalla tavoin käytetään runoa Kalevalan päätesanoissa ja tämä joka tapauksessa osoittaa, että on mielikuvitukseen turvautumatta mahdollista kääntää runa-simi runo-suomeksi  ja katsoa molempien merkitsevän ihmispuhetta. Tämä tietysti sillä varauksella, että Lönnrot ei ole syyllistynyt omavaltaisuuksiin sanan suhteen.

On ehkä paikallaan huomauttaa, että Kalevalassa ei laulaminen yleensä tarkoita ajankuluksi musisoimista, vaan tietämistä ja taitamista. Koko Suomen kansan tietämys, josta Kalevala on osa, on ollut kalevalaisessa runomuodossa. Mahdolliset ajanvietelaulut ovat varmasti kuuluneet toiseen kokoelmaan.

Ja edelleen Lemminkäisestä:

”Jop´on loihe loitsijaksi,

 Laikahtihe laulajaksi...”

Olisi helppo kuvitella, että laikahtihe olisi turhanpäiväinen täyte laulamisen lisänä, mutta niin ei ole asia. Kalevala kylläkin sanoo asian moninkertaisesti, mutta niin merkityksettömiä sanoja kuin ’ `laikahtihe´ päällisin puolin on, ei Kalevala tunne. Kerron tarkoituksena on selventää edellisen rivin kertoma,  turhaksi se käy vain ymmärtämättömyytemme tähden.

Tämän seikan selventämiseksi meidän on palattava ilmiöön johon jo aikaisemmin olemme jonkin verran tutustuneet –tar, tarkka, sapa ja kapakk – sanojen yhteydessä. Pohjolan häävalmisteluissa tapaamme seuraavat rivit:

”Osmotar oluen seppä,

 Kapo, kaljojen tekijä...”

Olemme nähneet että sanat sapay ja kapakk (jotka esiintyvät myöskin muodoissa sapa, capac, capa jne. ) ovat merkitykseltään jotakuinkin identtiset ja esiintyvät vaihtoehtoisina toimeenpanevan Inkan arvonimessä. Tiedämme myös, että niiden suomalaiset vastineet ovat: saapa, seppo ja seppä. – K:n ja S:n välinen ero ei varmastikaan ole ollut selvä yhteisessä alkukielessä, mutta ero on tässä sanassa tapahtunut jo varhain, koska sekä quechuassa että suomessa tavataan niin K:lla kuin S:llä varustettu muoto. Suomen saapa, seppä on K:lla varustettuna kapo. (Kapo ei, kuten jokainen jolla Kalevala on käden ulottuvilla, voi todeta, tarkoita kapeata, vaan jonkinlaista jumalatarta. ) Se taipuu kapo, kavon ja samaa juurta ovat ilmeisesti kaikki Kalevan kaveet . – Ja näemme, että seppäkään ei välttämättä pajapekkaa merkitse, koskapa kaljankin tekijästä voidaan se sanoa.

Mitä sitten tulee säkeessä esiintyvään tekijä-sanaan tavataan sekin quechuassa muodossa tekktikk, jollaisena se nimenomaan tarkoittaa kiljunvalmistuksessa puuhailevaa naista. Saman sanan eräs muoto tuli juuri esille Lemminkäisen yhteydessä: ”Terästarha teeksennelty”, tämän sanan quechua-asu on tekksi (Santo Tomásin: ticsin) ja merkitys perustaminen, rakentaminen.  Ja että Osmottaren kaljanteko on perustavaa laatua, selviää siitä, että mainittu jumalatar vasta keksii oluttansa ja monien epäonnistuneiden yritysten jälkeen saa valmiiksi voimallisen juomansa. Ja Osmottaren edesottamuksilla halusin näyttää, että Kalevalan toistot eivät ole merkityksettömiä silloinkaan, kun ne päällisin puolin näyttävät tyhjänpäiväisiltä, kuten  `laikahtihe´, jonka sisällys olettaakseni on löydettävissä laykka  = brujo, hechizero = noita, tietäjä, laykkachiy  = mandar hacer alguna brujeria, hacer embrujar ja muista tästä juuresta juontuvista loitsimista ja taikomista tarkoittavista sanoista. – Ja edelleen Lemminkäisen laulaessa:

”Tulta iski turkin helmat,

  Valoi silmät valkeata...”

SISILISKO EI OLE HIRVIÖ

Quechuan kyy on kuyka  =  lapamato, jota Kalevala käyttää eräänä kyyn vaihtoehtona. Säkeissämme esille tullut arkku nähdään nimellä arku ja sellaisena ei mikä laatikko tahansa, vaan lukolla varustettu, kertoo sanakirja. Arkun yhteydessä nähty orja puolestaan on uriac.

                Lemminkäisen äiti luettelee edelleen vaaroja, jotka jo pelkällä nimellään säikähdyttäisivät heikomman hengiltä, mutta eivät tee Lemminkäiseen sanottavaa vaikutusta. Untamon sudet ja kirokareet, jotka tulevat esille tuonnempana hampaiden lähdön yhteydessä eivät ole viimeinen kumma Ahdin polulla. Lemminkäisen äiti jatkaa:

             ”Tulet  Pohjolan pihalle,

 Aita on rautainen rakettu

 Terästarha teeksennelty

 Maasta asti taivosehen

 Taivosesta maahan asti

 Keihäillä seivästetty,

 Maan maoilla alastettu,

 Käärmehillä vitsastettu,

 Sisiliskoilla si´elty,

 Heitty hännät häilymähän,

 Pääkurikat kuilumahan,

 Pääkehät kähäjämähän,

 Päät ulos, sisähän hännät...

 Yks´ on muita kauheampi,

 Eessä portin poikkipuolin,

 Pitelämpi pirtin hirttä,

 Paksumpi kujapatsasta...”

Savupirteissä asuvain torpparien runoutta? On kai sanomattakin selvää, että nykyaikaisilla kymmenen sentin sisiliskoilla ja metrin mittaisilla käärmeillämme ei ole tuossa seurassa mitään tekemistä, kun taas Amarukancha ja Quetzalcoatlin temppeli ovat kuin rakennetut tämän kuvauksen perusteella.

Näihin Kalevala-lainoihin joudumme palaamaan myöhemmin aprikoidessamme mahdollisen kalevalaisen kirjoitusmenetelmän ominaisuuksia.

Lemminkäinen vastaa:

”Ja tunnen maot manata,

 Käärmehyiset käännytellä,

Äsken päänä eilisenä

Kynnin maata kyyn alaista

 Käännin maata käärmehistä,

 Kyyt pitelin kynsissäni,

 Käsissäni käärmehyiset ...”

Tällaisesta lienee intialainen käärmeen lumoaminen viimeinen degeneroitunut jäännös, mutta voisi olettaa sen muinaisuudessa muodostaneen osan laajemmassa rituaalissa. – Ja vielä varoittaa Lemminkäisen äiti:

”Muistapa mitä sanelen:

 Tulet Pohjolan tuville,

 Mäki on täynnä pylvähiä,

 Ne on täynnä miehen päitä...”

Tämäkin on pyhää tekstiä ja otettava vähintään yhtä kirjaimellisesti kuin ottivat kristinuskon itsensä kiduttajat ja inkvisiittorit. Etteivät nämä kallot seipäitten päissä ole runollisen mielikuvituksen tuotetta, selvinnee osaltaan tiedosta, että eräs Cortésin sotilaista laski niitä olevan muutaman temppelin ympärillä yli sadan tuhannen, mutta väsyi sitten, koska kallot eivät ottaneet laskemisesta loppuakseen.

No, nyt ei kallon seipäännenään pystyttäminen suinkaan ole erikoisesti kalevalainen tai meksikolainen tapa, vaan esiintyy likimain kaikkialla, missä tarvittavat ainekset, toisin sanoen: pää ja seiväs ovat saatavilla  -  ympäristö, jossa pään irrottaminen Kalevalassa tapahtuu, on käärmeineen kaikkineen niin läheistä sukua azteekkien jumalanpalvelukselle, että otamme asian uudelleen esille niin pian kuin sanallisilta esimerkeiltä ennätämme.

KALEVALA EI KERRO ESI-ISISTÄ

Kaikkien kalevalaisten hahmojen käsittelyssä on pidettävä ehdottomasti mielessä, että he eivät ole yksilöitä olipa sitten oma mielikuvamme heistä kuinka vakiintunut tahansa. Ilmatar lausuu itsestään:

”Joll´ on vihki viien vaimon, muoto kuuen morsiamen”

Ja tämä pätee suurinpiirtein kaikkien kalevalaisten olentojen suhteen, he ovat muotoaan vaihtelevia, luonnollisten ja yliluonnollisten voimien aspekteja, eivät itsenäisiä olioita ja etenkään eivät ihmisiä eikä esi-isiämme.

Jos siis sanomme, että Kyllikki on kansamme Venus, Afrodite, ei se merkitse, että hän missään mielessä vastaisi koulukirjojemme käsitystä roomalaisten tai kreikkalaisten jumalattaresta, vaan että hänellä on esi-olympisen Afroditen tapainen osa Venus-planeetan vaiheissa ynnä eräissä muissa ilmiöissä

.

Kyllikin tapaisen sanan tuntee myös vertailumme kohteena oleva quechua-kieli: Kuyllor, koyllur, chasca kuyllor ja hänen palvontansa on tapahtunut Kkorikancha nimisessä tempelissä. Suomen koi ja koillinen ovat mahdollisesti nimeen liitettävissä. Koyllur sanan nykyinen merkitys on tähti.

Niin Kyllikki kuin Lemminkäisen äitikin yrittävät estää Lemminkäisen sotaan lähdön. Lemminkäisen äiti silläkin perusteella, että talossa on varoja enemmän kuin tarpeeksi ilman ryöstöretkiäkin:

”Vasta päänä eilisenä

Kynti orja kyisen pellon,

Käärmehisen käännätteli.

Nosti aura arkun kannen

Perä penningin ylenti.

Siihen on salvattu satoja, tuhansia tukkueltu.”

Johon Lemminkäinen vastaa:

”Jos markan soasta saanen,

parempana tuon pitänen

Kuin kaikki kotoiset kullat...”

Näissä säkeissä ei ensi silmäyksellä näy mitään kummallista, mutta mitä pitempään niitä katsoo, sitä omituisemmiksi ne käyvät

Marca tarkoittaa quechuassa provinssia,  maa-aluetta, mutta sillä on muitakin merkityksiä. Markay = sylillinen, kahmalollinen, se mitä kahden käden voi sylissänsä kantaa. Eikö tämä olisi sopivampi määrä ajateltuna Lemminkäisen sotasaaliiksi kuin nykyinen olutpullon hinta? – Tietysti on otettava huomioon, ettei Lönnrotinkaan kertoma ole Jumalan sanaa. Ja että inflaatio on syönyt osansa kalevalaisesta markasta, joten säkeet ehkä antavat ainoastaan havainnollisen kuvan rahanarvon huononemisesta.

”Siihen on salvattu satoja,

  Tuhansia tukkueltu.”

Tästä voisi saada käsityksen, että kysymys olisi suorastaan seteleistä, mikä itsestään selvästi ei voi olla laita eikä Lönnrotkaan olettanut Snellmanin kuvia olleen arkun täytteenä. Mutta niin on mielemme sanaan sidottu, että tukku ja tuhat Kalevalassakin tuovat sielumme silmän eteen setelinipun, -ettei tässä tuhatlappusista ole kysymys selviää siitäkin, että Lemminkäisen äiti käyttää samaa sanontaa puhuessaan Lemminkäisen toisen Pohjolanmatkan edellä odotettavista vaaroista, tarkemmin sanottuna kuopasta, joka on

”Täynnä kuumia kiviä,

Palavia paateroita,

Sinne on satoja saanut,

Tuhansia tukkueltu

Sa´an miestä miekallista

Tuhat rautaista oritta.”

                

            Ja olkoon tämä varoittavana esimerkkinä meille niistä kuopista, joita Kalevalan kielenkäyttö tiellemme kaivaa.

                Koska Kalevala on käsitettävä pyhäksi kirjaksi, on aihetta epäillä, että tässä säkeessä piilee muinainen uskonnollinen toimitus, joka alkuperästään eronneena vielä tavataan Intiassa ja muuallakin maailmassa hehkuvilla hiilillä kävelemisenä, kirjaimellisena eikä kuvaannollisena ilmiönä.

KAUNIS EI OLE KAUNIS

Hänen muista nimistään muistamme kai useimmat:  Ahti Saarelainen, Kaunis Kaukomieli, Kauko, jotka eivät ole lainkaan niin selvät kuin ensi silmäyksellä näyttää. Tavantakaa mainitaan Lemminkäistä kauniiksi ja saattaahan olla, että hän tosiaankin omaa edullisen ulkomuodon.  Kun kyllikki kutsuu häntä sillä nimellä käy se päinsä ja vielä sekin, että Lemminkäisen äiti ihastelee poikansa ulkomuotoa, mutta kaiken kaikkiaan käytetään nimitystä niin monissa yhteyksissä, että oletan siihen kätkeytyvän eräitä muita seikkoja, joihin päästäksemme meidän on raivattava tiemme erinäisten merkillisyyksien kautta. – Kaunis sanan suhteen huomioimme toistaiseksi ainoastaan, että tämän tapainen quechua-sana kkauna tarkoittaa miestä jolla on sisaria,  mutta ei veikkoa. Ja juuri niin näyttää olevan Lemminkäisen laita. ”Ainikki, sisar Ahilla”, mutta Veikosta ei sanaakaan, mutta voinemme silti kirjoittaa senkin quechua-vastineen joukon jatkoksi, koska se unohtui sukulais-luettelosta:  waykke = hermano de varon, veli.

Nimet Saarelainen ja Saari ovat ilmeistä sukua Sariolalle ja tarkoittavat luovia voimia Kalevalassa. Jonkin kerran ne myös tarkoittavat saarta nykyaikaisessa mielessä. En vielä kajoa siihen tämän enempää vaan tarkastan Ahtia, joka myös nähdään Lemminkäisen nimitysten joukossa ja jota ei pidä mennä sekoittaman meren jumalaan, jolla Kalevalassa on nimenään Ahto.

Ahti piilee nähdäkseni quechuan sanassa ati, jonka menneisyys on voittaja, valloittaja, atipac  = atini = vihollisten voittaminen. Tämän voiman ylenpalttisuuden laskee myös Kalevala sanan sisällöksi, koskapa se käyttää sen kertona sellaista ilmaisua:

”Mistä saisin miehen toisen, Sekä miehen, jotta miekan Ahille soan avuksi, Liioin voivalle lisäksi.”

Ja että Ahti joutui tilanteisiin, joissa voimallisuus oli tarpeen, on hänen omaa syytään ja tuttu seikka meille Kalevalan lukijoille. Pohjolan emäntäkin, jonka omassakaan tappeluhalussa ei ole paljoa parantamisen varaa, valittaa Ahdin toraisuutta.

Näistä tappelijoista puheenollen en voi olla huomauttamatta eräästä toisesta suomalaishahmosta, Lallista, joka kuten tunnettua, likvidoi erään ensimmäisistä apostoleistamme. Quechua antaa sanalle lalli merkityksen: kostaja. Oletan, ettei se meilläkään alunperin ole  ollut erisnimi, vaan sellaiseksi muodostunut vasta tuon tapauksen kunniaksi.

Kaukakk, caucac, kausa: tarkoittavat elävyyttä, elollisuutta ja ellen erehdy on Lemminkäisen Kauko-nimi tulkittu ja tulkittavissa tähän suuntaan. Kaikessa tapauksessa se hyvin soveltuisi tämän elämänmyönteisen jumalan nimitykseksi. Siis jumalan, ei sankarin. Kalevala on uskontoa, ei sankaritarinaa.

Vaikka Lemminkäinen ei ollut liiasta uskollisuudesta tunnettu teki hän kuitenkin avioliitossaan hurskaan yrityksen siihen suuntaan. Avioliitto ei ota onnistuakseen. Kyllikki käy tansseissa Lemminkäisen ollessa kalamatkalla ja Kauko käyttää Kyllin hyppyä verukkeena sotaan lähtöön.

Ennenkuin silmäämme sotavalmisteluja, voimme tarkastaa Kyllikkiä lähemmin. Vai voimmeko? Kuka hän on? Tiedämmekö hänestä mitään enempää kuin, että Lemminkäinen ryöstää hänet vaimokseen?

2 KALEVALA JA INKAIN KULTTUURI OVAT SAMAA JUURTA

 Viime numerossa Esko Korpilinna aloitti artikkelisarjansa kertomalla yhtäläisyyksistä suomen kielen ja Perun intiaanien yhä vieläkin yleisesti käyttämän quechuan eli Runa-Simin kielen välillä. Näillä sivuilla paljastuu lisää merkillisiä yhtäläisyyksiä, ja kansamme menneistä vaiheista alkaa hahmottua aivan uudenlainen kuva. Olemmeko jättäneet maapallomme kulttuuriin paljon syvemmät jäljet kuin on uskottu?

                Lemminkäinen on vielä tänäkin päivänä suuremmassa suosiossa kuin kukaan muu Kalevalan jumaluuksista. Seppo Ilmarisen rinnalla hän on selväpiirteisin jumala, mitä Kalevalasta löytyy. Jokaisella Kalevalan lukijalla on jonkinlainen kuva Lemminkäisen olemuksesta. Toistaiseksi keskitymme hänen nimiinsä ja tutkiskelemme, millä tavoin ne saattaisivat valaista quechuan ja suomen kielen yhteyksiä ja kartuttaa sanavarastoamme.

                Mitä ovat ne sanat, jotka vaivatta voisi arvata Lemminkäisen aikaansaannoksiksi kielessämme?  Luonnollisestikin ne, joista hänen luonteenomaiset puuhansa käyvät esiin. Mutta ovatko puuhat saaneet nimensä Lemminkäisestä, vai Lemminkäinen puuhistaan?

                Lempi, lämpö, lempeys ja lemmekkyys ovat etsimättä päällimmäisinä ja niitä siis silmäämme ja vertaamme simin eli quechuan sanoihin. – Ensiksi on kuitenkin huomattava sellainen seikka, että ainoakaan quechuan kirjoitusmenetelmistä ei tunne ä:n ja ö:n merkkiä. Sanakirjamme tekijä J. Lira lausuu, että etenkin huolitellussa ja pyhäisessä kielenkäytössä lausutaan eräät vokaalit e:n ja i:n, eräät taas o:n ja i:n väliltä. Tällaista äännettä yrittävät kaikki quechuan kirjoittajat saada aikaan erilaisilla vokaaliyhdistelmillä sekä käyttämällä edeltävänä merkkinä omasta kielestämme puuttuvan  ñ ja Il (nj ja ij) merkintää. – Tämän seikan valaisemiseksi meidän on hetkeksi luovuttava Lemminkäisestä ja katsottava erästä hyödyllistä ja tärkeätä sanaa ñavi (Liran kirjoittamana. Santo Tomásin: ñaui ja Francisci de Avilan: ñahui = Ojo, el organo de vision. Siis silmä, mutta myös näkö, näkökyky. Naui on, ei ainoastaan merkityksellisesti, vaan myös äänteellisesti suomen näön kaksoiskappale. – Mutta meillä on toinenkin sana näkökyvyn ilmaisuksi, silmä. Ja koska siihen hetkeen, jolloin kalevalaisesta kielestä erkani osa Etelä-Amerikkaan ei vielä ole kahtakaan tuhatta vuotta, ei ketään kummastuta, että quechuassakin silmä löytyy näkökyvyn välittömästä läheisyydestä. Huh ñavi chillmiypi  =  en un abrir o cerra de ojos  =  silmänräpäyksessä.

                Chillmi on silmänisku, silmänräpäys ja kuvaannollisessa mielessä lyhyt hetki, sekunti. Siitä muodostetut verbit sisältävät kaikenlaista silmäilyä ja chillmikk  on silmäniskijä. Omassa kielessämme silmikko tarkoittanee lähinnä ritarivarustuksen silmäsuojusta, mutta ei itseasiassa olisi, etenkään kun sitä ei ritarivarustukseen enää tarvita, hullumpi silmääiskevän veikon nimeksi.

                Ja tällä olemmekin taas Lemminkäisessä.

Llanpu  =  blando, suave, terzo, siis rakastettava, lempeä. Santo Tomás kirjoittaa sanan llampu. (Tämä horjuvuus np:n ja mp:n välillä esiintyy muissakin quechua-sanoissa niin kuin se tekee omissammekin. Esimerkiksi: Kunpa hän tulisi! Kumpi heistä? Ja quechuassa: Pampas ja panpas.

Llampu sonkko (S. Tomás: llampu songon ) = lempeä sydän, lämmin sydän. Tämä lämmin sydän lieneekin käsitettävä kirjaimellisesti, koska on kysymys ihmissydämiä uhraavista kulttuureista. Nykyinen sydän on aikaisemmassa kalevalaisessa muodossaan kuulunut: syän ja nähtävästi merkinnyt kaikkea kynttilän sydämestä alkaen. Erotukseksi syän-sanan muista merkityksistä on sydän aikaisemmassa suomen kielessä todennäköisesti ollut syänkäpy tai sen tapainen. Syänkäpynä se tavataan Antero Vipusen sisikunnassa ja hänen sisäelinluettelossaan, jonka anatominen asiallisuus on niin silmiinpistävä, että on vaikea kuvitella syänkäpyyn liittyvän tunnearvoja tuossa yhteydessä. Toisin on laita luonnollisesti Lemminkäisen puhutellessa Kyllikkiä syänkävykseen.

Llanpu kay  =  suavidad, blandura, benignidad  =  lemmekkyys, lempeys jne.

Llanpulla =  suavamente, con suacidad toisinsanoen  =  lemmellä, taikka lämmöllä. Mainittakoon vielä, että samalle perustalle rakentuu myöskin lämmittäjää tarkoittava nimitys: llámta camayoc ja monet muut sen suuntaiset toimet. Nämä riittäkööt tällä kertaa Lemminkäisen lemmekkäämmästä puolesta, vaikka siihenkin tulee aihetta palata tuonnempana.

KALEVALAISIA AJATUKSIA

Suomen maa-ilma sanan loppuosana on sana, joka quechuassa esiintyy muodossa illa tarkoittaen kirkkautta, läpinäkyvyyttä ja on samalla eräs ukkosjumalan ilmenemismuotoja.

Tämä riittäköön esimerkiksi sanan loistavista ja säteilevistä ominaisuuksista. Se, joka haluaa voi tästä ja aikaisemmasta  ʂapa sanasta muovaamaan Seppo Ilmarista. Hän sanoo itsestään Kalevalassamme:

         ”Jok´ olen taivoa takonut, ilmankantta kalkutellut...”

Kalevalan runoja ei ole saatu kuulopuheen perusteella eikä niitä myöskään ole luonut primitiivinen metsästäjä- tai paimentolaiskansa. Kalevalan tapaisen runouden syntymiseen vaaditaan ehdottomasti pitkä kielellinen kehitys, monipuolinen ja korkea kulttuuri ja ennen kaikkea kirjoitustaito. Kalevalamme on suullisesti talletettu osa kaukaista kirjallista perintöä.

Muistamme kaikki, että Kalevalassa esiintyy joukko kaikenkarvaisia jumaluusolentoja, joissa, mikäli he ovat naispuolisia, käytetään –tar päätettä, kun taas miespuolisista käytetään kokonaan erillistä sanaa: tarkka. Siis tuulesta huolehtiva pariskunta sisältäisi Tuulettaren ja Tuulen Tarkan. Tar ja Tarkka ovat sukupuolta  lukuunottamatta käytöltään  ja merkitykseltään identtiset, vaikka Taric, = inventoepäjohdonmukaisesti kyllä, toinen kirjoitetaan kiinteäksi päätteeksi. Siitä ei tietenkään ole muuta haittaa kuin, että se estää havaitsemasta noitten ilmiöiden samakaltaisuutta.

            Quechuassa vastaa  tar-sanaa tariy ja tarkka sanaa tarikk, jotka aivan suomen vastaavien tapaan seuraavat laatumäärittelynsä jäljessä. Santo Tomás: Taric = inventor de alguna cosa. J. Lira : Tarikk = Que encuentra o hallar alguna cosa. Fr. De Avila : Tari = inuensis, reperiens.

Se tarkoittaa keksiä, luoda, löytää, keksiä jälleen, kertoa, tarinoida, synnyttää, toisin sanoen, sanan monet muodot riittävät tekemään kaiken mitä ikinä jumalattaren päähän voi pälkähtää. Eikä pelkästään jumalattaren. Wawata chay sipas tarin, joka tiukasti kieliopin ja sanakirjojen mukaan käännettynä olisi: Tämä  nuori nainen on saanut pienen lapsen, mutta kuten jokainen tarkkaavainen lukija havaitsee kertoo lause siipan saaneen vauvan.

Seuraavana otamme esille kalevalaishahmon, joka, vaikka esiintyykin nimeltä useassa kalevalaisessa runossa, ei kertaakaan näyttäydy niin, että hänen piirteensä erottuisivat. Kaikesta päättäen hän kuitenkin on varteenotettava voima, koska Lemminkäinenkin puhuttelee häntä kohtalaisen kunnioittavassa äänilajissa. Kalevalan Tapio osoittautuu yleensä melko myötämieliseksi, etten sanoisi välinpitämättömäksi. Quechuan tapia = onnettomuuden enne, auguuri, onnettomuuden ennustaja.

Ehkä Kalevalan Tapion suhteen on laita niin, etteivät hänen tuhoa tuottavat ominaisuutensa ja huonompi minänsä pääse oikeuksiinsa mahdollisesti syystä, että Kalevala on ainoastaan osa suuremmasta kokonaisuudesta. Yksipuolinen hyväntahtoisuus ei ole kalevalaisille jumalille ominaista.

Koskapa tässä ennustaminenkin tuli esille, voimme katsoa erästä säettä kilpakosinnasta:

     ”Sanoi Pohjolan emäntä: Mistä arpa saatanehe,

      Tulevista vierahista?

      Oi, on pieni piikaseni

      Pane pihlajat tulehen

      Puu valio valkeahan,

      Kun on verta vuotanevi

      Niin silloin sota tulevi...”

Tässä ei selvästikään ole kysymys kevytkenkäisestä arvan heitosta vaan vakavasta tulevaisuuden  tutkimisesta ja pyhän pihlajan oksista ennustukseen käytettyinä. Ja eikö mahda olla Tapio se, jolta odotetaan vastausta? – Sisällöltään on joka tapauksessa Pohjolan emännän arpa pikemminkin quechuan arpa = uhri, polttouhri (holocausto) kuin oman nykykielemme arpomisväline..

Inkeri niminen jumaluusolento esiintynee vain kahdesti Kalevalassa. Zuideman kirjassa: The Ceque system of Cuzco, nähdään samantapainen olio: “The principal god in Puquio is Inkarri. He is not object any cult. Daily worship is given to the Wamani…”  Aymara-intiaaneja, joiden jumalia nämä kaksi ovat, pidetään Inka-valtion hallitsijakastin lähimpinä omaisina.

Jumala mainitaan Jumalaksi Kalevalassa, vaikka ei kristilliseksi. Jumalamme on nimittäin kotoisin samasta pakanuuden yöstä kuin me itsekin. Perun Jumala eroaa omastamme vain äänteen verran: Yumacus – luoja ja että hänen luomisvoimansa on maskuliinista käy esiin siitä että yuma tarkoittaa miehen siementä.

                                                              Ensi viikolla mm.

                                                              LEMMINKÄISEN MERKILLINEN TAPAUS

SUOMALAISTEN NURJA OSA

Kuten kirjailija Kurjensaari  sanoo, on meillä suomalaisilla tunne, että meitä jollakin tavoin on kohdeltu huonommin  kuin ansaitsemme ja että meidät itseasiassa on luotu esittämään huomattavampaa osaa elämän näyttämöllä. Missä määrin meillä on oikeus odottaa parempaa kohtelua en voi sanoa. En myöskään, olemmeko vai emmekö ansainneet sen. Olen samaa mieltä Kurjesaaren kanssa, että olkootpa tunteemme mitkä tahansa, on meillä enemmän kuin tarpeeksi selvittämistä jo nykyisessäkin kansallisessa roolissamme.

En siis esitä ajatuksiani kansallisen suuruudenhulluuden kannatukseksi ja kun kerron, että minusta näyttää, että kalevalaisella kansalla on osansa Meksikon ja Perun kadonneissa kulttuureissa, en tarkoita, että meillä olisi vähintäkään aihetta levennellä tämänhetkisillä saavutuksillamme, vaikka kunniaksemme sentään on sanottava, että jonkinlaista kehitystä parempaan päin meissä on tapahtunut, niin että tuskin kukaan voisi uskoa meidän koskaan uhranneen ihmissydämiä auringolle tai syyllistyneen rituaaliseen kannibalismiin.

Mutta tuo kansallinen tyydyttämättömyyden tunne meillä on ja sen selittämiseksi minun on turvauduttava Jungin kollektiiviseen alitajuntaan, joka ei suinkaan ole teoreettinen spekulaatio, vaan todellinen, jos kohta vaikeasti määriteltävä psykologinen ilmiö. Oma ankarasti spesialisoituva  aikamme tuntee nimetöntä kauhua kaikkien monitahoisten ilmiöiden äärellä ja pyrkii irti niin yksityisestä kuin kollektiivisestakin alitajunnasta, koska nämä eivät alistu rationalisoitaviksi vaan piiloutuvat järkiperäisen erikoisasiantuntijan katseelta.

Että Suomen kansan alitajunta vahvasti eroaa esimerkiksi lähimmän naapurimme Ruotsin kansallisesta alitajunnasta, on jokaiselle pintapuolisestikin psykoanalyysiin perehtyneelle selviö, siinä määrin on nimittäin niin tietoinen kuin tiedotonkin ajattelumme kieleen ja sanoihin sidottu. Tuo alitajuinen nurjan kohtalon tunne on kielemme säilyttämä muisto menneistä merkillisyyksistä, joiden jättämät jäljet ovat kielemme eristäytyneisyydessä säilyneet selvempinä kuin ehkä ainoassakaan muussa Euroopan kielistä, joissa kielellinen yhteensulautuminen ja kaikenlainen kanssakäyminen on ollut vilkkaampaa kuin omassa harvaanasutussa ja autiossa kolkassamme.

Nyt lienee jo selvillä ettei lukumme otsikko tarkoita menneisyyden taivasta ja nykyisyyden pahaa maailmaa, vaan on pelkästään vaikeasti selitettävä ja ehkä vaikeammin sulatettava pala todistusaineistoani.

Taivas on niitä sanojamme, joitten vivahteet ja alkuperä ovat melkoisen tarkasti tutkitut. Se tarkoittaa jumalaa ja nähdään sanskriitin devas-sanassa, se on latinan deus ja alkuosana teologiassamme ja osoittaa olemassaolollaan, että sana saattaa aikojen kuluessa  joutua millaisen pahoinpitelyn kohteeksi tahansa menettämättä silti todellista merkitystään.

Inkain theoskay – jumaluus on varmasti samaa sukuajuurta ja kauhistutti conquistadoreja, kuten koko Uuden Maailman uskonnollinen symboliikka, jonka painajaisunenomainen tuttavuus oli kuin – ja itseasiassa oli – heidän omasta alitajunnastaan.

Paitsi että taivas on yhteistä omaisuuttamme, oletan, että sillä on jokin osuus inkain taita- ja suomen taatto-sanassa.

Ja Paha Maailma sitten?

Luullakseni se on tullut pahemmaksi aikaa myöten, mutta sanaparin alkuperäinen merkitys on todennäköisesti ollut universumi. Sanan pacha joka esiintyy jumaluuksien nimissä, kääntää Francisci de Avila: Totus, integer, uniuersus, mundus, tempus – ja nämä ovat sen merkitykset uudemmissakin sanakirjoissa: maailmankaikkeus.

May-sanan erästä merkitystä katsoimme edellä, jolloin näimme että se voitiin kääntää sanoilla: jossa, missä, mitä ... paikka jossa. Se näyttää myös esiintyvän maata merkitsevänä, mutta niin epämääräisesti, että siitä on mahdotonta saada otetta, kuten kyllä on valitettavasti laita monen muun sanan. Oletan, vaikkei se tässä yhteydessä juuri ole välttämätöntä, että sanan  taustassa piileskelee äidillinen jumaluus. 

VAUVAT, MUMMOT JA TAATAT

Seuraava sanaryhmä on perhe-elämästä. Aloitamme pienimmästä päästä: wawa – parvuiez, pienokainen, josta Suomen moderni kansa todennäköisesti käyttää nimitystä baby, mutta jonka esivanhempamme kirjoittivat vauva. Tämmöinen sana ei tietysti todista yhtään mitään, mutta jos vauva on poika ja vanhenee hiukan, ryhtyvät Inkat käyttämään hänestä nimitystä erkke, vaihtoehtoisesti, erkkepacha, jonka tarkoituksen suomalainen välittömästi ja kääntämättä tajuaa.

Edellä käänsin, taikka paremminkin, jätin kääntämättä sanan sapa, koska se sellaisenaan on käsitykseni mukaan suomen saapa ja lisäksi tunnettavissa seppä ja seppa sanoissa. Että näin tosiaankin on laita ilmenee seuraavastakin: wawasapa – madre llena de hijos, siis ehkä lähinna vauvansaapa. Koska tässä nyt on pienokaisista puhe, muistatte ehkä kuulleenne sanan: ipana? Quechuassa se on ipin ñi. Apharu taas on adjektiivinen ja espanjaan käännetty sanalla:  bastardo, siis äpärä. Wawatariy on nimeltään lasten tyynnyttäjä ja vanha tuttavamme Santo Tomás tietää hänen käyttävän tyynnytykseen ilmaisua: piscolullac, jollaisen tuudituksen luulisin suomalaisenkin vauvan vaikeuksitta ymmärtävän.

Jos nyt katsomme tämän vauvan vanhempia kohtaamme ensimmäisenä hänen äitinsä: mama, joka Kalevalassa nähdään maammo-muodossa ja todennäköisesti on alkuperäinen eikä myöhäinen lainasana kielessämme. – Lapsen isä on: tata, jonka voi lausua sillanpääläisittäin taataksi tai sitten taatoksi. Myöskin esiintyy muoto taita.

Aikaisemmin saimme kuulla, että Santo Tomás  määritteli Sipas-sanan miehen ystävättäreksi. Katsokaamme, olisiko hänellä tarjota siipalle  miespuolista ystävää. – Onpa niinkin. Hän tuntee sanan co(alaväkänen)ca, ja ilmoittaa sen merkitsevän miestä puolisona. Läheisin vastine olisi löydettävissä eestin kosja-sanassa, joka vastaa suomen kosijaa. Naimisiin menon verbit ovat Co(alaväk)cayacuni  co(alaväk)cayani.

Ja avioliiton solmimisen yhteydessä tulee maammosta anoppi, josta quechua, todennäköisesti aivan ilman halvan vitsikkäitäsivuajatuksia käyttää nimeä akke. Appi puolestaan tuntee nimen ipo ja muistamme, että quechuan gran sen(ylätilde)or oli apu josta tavataan myös muoto appo. Yhteen lyötyinä näistä jo luulisi kehittyvän tyydyttävän vastineen suomen apelle.

Tuo alussa nähty aika-sana kaipaisi ehkä vahvistuksekseen jonkin toisen aikailmauksen, että nähtäisiin, ettei sekään muistuta kieltämme jonkun selittämättömän luonnonoikun takia, tai että jos niin on, tuo luonnonoikku kävisi entistä käsittämättömämmäksi, iki – conj. continuativo, siis parhaiten käännettävissä suomeksi iki.

Uiñay uinay ei päällisin puolin herätä mielleyhtymiä, jotka liittyisivät suomen kieleen, mutta lähempää tarkastettuna siitä ilmenee eräitä merkillisiä seikkoja. Uiñaypac  = durar para siempre, kestää alati. Uiñay uinay  = contino, en duración, jatkuvasti tuo selvästi esiin osat, jollaisista voi olettaa suomen ”aina aina” ainaisen koostuneen. Jos haluaa kärjistää vertailun, voi hetkeksi pysähtyä ñ-äänteeseen ja katsoa esillä olevan sanan ainiaan-muotoa.

Myöskin aika-sanan käyttö on suomalaismallinen, paitsi aikaa ilmoittamassa, voidaan sitä käyttää samantapaisena vahvistuksena kuin suomalaista aikaa yhteyksissä: aika paljon jne.

Mutta quechuassa on myös toinen aikaa tarkoittava nimitys ja se on pacha, joka nyt vie meidät otsikkomme asiaan.

TAIVAS JA PAHA MAAILMA

Aika?

Aikamme?

Aikampi?

Sanojen taivutus yllä olevissa kysymyksissä näyttää jotenkin omituiselta, jos kohta täysin ymmärrettävältä. Mutta se mikä tekee asian omituiseksi ei ole sanojen taivutus, vaan kieli, josta ne ovat kotoisin. Vaikka nämä sanat sekä sisällöltään, että ulkonäöltään ihmeesti muistuttavat äidinkieltämme ovat ne lähtöisin niin kaukaa, että sitä kauemmaksi on tästä maapallon kolkasta vaikeata päästä. Ne ovat siis edellä alkamaamme inkakieltä, quechuaa, eli Runa-Simiä.

Yllä nähtävä aika-sana on, kuten aikaisemmatkin aikaisemmatkin esimerkkimme Isä Santo Tomásin nelisatavuotisesta sanakirjasta, mutta nyt otamme avuksemme erään uudemmankin, Jorge A. Liran Diccionario Kkechuwa-Español, vuodelta 1944, joka, niin kuin jo nimilehdestä näkyy, käyttää toista ja monikerakkeista tavausta.

Jos oletamme, että suomella on osansa Etelä-Amerikan kielessä ja kulttuurissa – olettamus, jonka useimmat kokemusteni mukaan ovat valmiit kieltämään pelkästä periaatteesta – on meidän kysyttävä, mitkä ovat ne sanat, joiden ensi sijalla voisi kuvitella säilyneen hamasta muinaisuudesta tähän päivään sellaisessa kunnossa, että ne yhä olisivat molemmissa kielissä tunnistettavissa.

 Siellä täällä luonnollisestikin jokin yksityinen sana, jonka todistusvoima on vähäinen oli sen samankaltaisuus oman sanamme kanssa kuinka ilmeinen tahansa. Sanokaamme esimerkiksi: mekko, joka muiden merkitystensä ohessa tarkoittaa mekkoa, hamo – hahmo, katu – katu, aysa – aisa jne.

Olisi helppo kuvitella että katu olisi luistunut suomeen toisesta kotimaisesta kielestämme, mutta vaikuttaa siltä, että asia on päinvastoin ja toisen suuntainen luisu tapahtunut jo paljon aikaisemmi, koska sana esiintyy Kalevalassakin, jonne se tuskin on voinut Helsingin katukilvistä harhautua. Mutta kuten sanottu, tulevat tällaiset yksityiset sanalliset yhteensattumat merkityksellisiksi vasta paljoutensa avulla tai muunlaisen todistusaineiston tukemana.

Ja painavampi aineisto olisi löydettävissä niin sanotun pakanuuden aikaisesta yhteisestä uskonnosta. Ja huomatkaamme, että tässä on kysymys todellisesta pakanuudesta, Kristuksen syntymää edeltävästä pimeydestä, ei bjarmien tai muiden äskeisten esi-isien sielullisesta synkkyydestä. Etelä-Amerikassa on katolinen kirkko pyyhkäissyt tieltään kaiken, ja itse olemme todennäköisesti menettäneet luottamuksemme vanhoihin jumaliimme jo ennen ensimmäisen lähetyssaarnaajan rannoillemme ilmestymistä. Kauan sitä ennen ovat molemmat kielet ja kulttuurit ajautuneet kumpikin omalle taholleen. Muinaisten, mahdollisesti yhteisten, jumalien tunnistaminen on vaikeata ja niiden identifioiminen tämän maailman alkujumalien kanssa vielä vaikeampaa.

Varmaa kuitenkin, että ihmispuhe aikojen alussa on syntynyt yhdestä ainoasta yksitavuisesta kurahduksesta ja siitä kasvanut siksi valtavaksi sekamelskaksi, jonka keskellä tänä päivänä yritämme saada äänemme kuuluville. Ja suomenkielinen kehitystaso on sellainen että on luultavaa, että kantavanhemmillamme on jonkinlainen osansa tuossa kallisarvoisessa alkukurahduksessa.

 Tässä minun on jälleen tehtävä ehdotus, joka suullisesti esitettynä on pöyristyttänyt lähimmäisiäni:

Suomen kielen tavaton vivahderikkaus, kieliopillinen monimutkaisuus ja näennäinen säännöttömyys ovat niin ainutlaatuiset eurooppalaisten kielten joukossa ja vaikuttavat samalla kummallisen kaksipohjaisilta, että kysyisin, eikö ole aihetta harkita mahdollisuutta, että kielemme on kaksinkertainen kirjakieli, toisin sanoen että se jossakin varhaisessa kehitysvaiheessaan on ollut kirjoitettu kieli ja mahdollisesti tuossa melko vieraassa muodossaan löydettävissä ihmiskunnan  annaaleista. Tämä kysymys tulee taas pian eteemme, mutta toistaiseksi pysymme Inkain parissa.

URHOT, SIIPAT JA SEPÄT

Urco = urho, josta Bertonio (1612) varmuudeksi sanoo: johtaja, jonka kyvykkyydestä joukon ryhti riippuu. – Kaikki sanan johdannaiset ovat välittömästi maskuliinisuutta ilmaisevia.

Sipas = amiga de varon, toisin sanoen urhon ystävätär, suomeksi siippa.

Inka-klaanit eli ayllut olivat tärkeä tekijä Perun sosiaalisessa systeemissä. Tässä yhteydessä on syytä mainita ainoastaa, että niiden jäsenet saivat noutaa puolison vain tarkoin määrätyistä vieraista aylluista. Ayllu sipas olisi siis käännettävissä aviosiipaksi ja avio eräs niistä sanoista, joihin ayllu, tai sen varhaisempi muoto on antanut aiheen.

Simin verbi takoa on infinitiivinä tacani ja sen pohjalla muodostettu tekijänimi tacaycamayoc tai takay çapa. On helppo havaita yhtäläisyys takoa ja tacani sanoissa ja voisi kuvitella takojan saaneen alkunsa tacay-sanasta ja sepän piilevän sanassa çapa, jonka jo aiemmin totesimme merkitykselliseksi I’nkain arvojen yhteydessä. Sepän tuotteista voidaan mainita callpa = kalpa, josta saadaan verbi callpamuni, joka ehkä vastaisi suomesta kadonnutta sanaa kalpaminen. Callpa-johdannaiset ovat maskuliinisia ja voimasisältöisiä. Ilmiöllä lienee osuutensa myös suomen kelpo-sanassa.

Kalevalamme sisältää joukon arvoituksellisia seikkoja, yhtä outoja nykypolvelle kuin vanhemmallekin. Tähän sopiva sanallinen kumma nähdään Lemminkäisen lauseessa:

”En tiennyt vesun vihoa, umpiputken ailuhia.”

Tuohon ei Santo Tomásin niukasta sanastosta löydy vastausta, mutta lauseessa on kuitenkin varmuudella kysymys käärmeen synnystä, jolloin olisi epäiltävissä, että ailuhia olisi Inkain ayllun synonyymi – ja sitä kokonaan riippumatta siitä, onko vai eikö kalevalainen kieli sukua Inkain quechualle.

Joukahainen esittää kilpalaulussaan seuraavaa:

 ”Paju puita ensimmäinen, hongan juuri huonehia, paatonen patarania.” – Quechuan pata tarkoittaa sekä parrasta, että paatta. Patarani nähdään verbinä, joka tarkoittaa jonkin asian kaksinkertaistamista. Joukahainen puolestaan puhunee keittovälineen esivanhemmista, jotka voimme jättää oman onnensa nojaan. Verbiämme joudumme sitävastoin tarkastamaan tuonnempana.

           

Vaikka nämä ensimmäiset esimerkkini olivat kotoisin satojen vuosien ikäisistä teoksista, on turha epäillä, että kysymys olisi ollut muinaisista ja kauan sitten kuolleista kielistä.. Päinvastoin. Quechuaa sekä puhutaan sekä puhutaan että kirjoitetaan tänä päivänä  pitkin andien vuorijonoa Keski-Amerikasta Argentiinaan. Se on suurilla alueilla ainoa, eikä espanjan rinnakkaiskieli eikä se osoita minkäänlaisia lakastumisen oireita.

PUUTTUVAT PYÖRÄT

Jo pyramidien uskoisi riittävän todistukseksi heidän taidoistaan, mutta se seikka, että he eivät keksineet pyörää on saanut monet epäileväksi. – Mikäli ymmärrän, ei pyörän puute – huomatkaamme, että se puuttuu Kalevalastakin – aiheudu keksimiskyvyn rajoittuneisuudesta, vaan pyörän pyhyydestä. Aurinkokeskeinen usko, jossa kaikki perustuu taivaankappaleiden muotoon ja liikkeeseen kieltää, jos se jotakin kieltää, pyörän käytön epäpyhiin tarkoituksiin. Se ei ole merkillisempää kuin että emme käytä ehtoollisleipiä pelimarkkoina. Ja syyt Viracochien vaelluksiin ovat astrologiset ja poliittiset.

Ne seudut, joita nyttemmin arvellaan Suomen syntysijoiksi, kuuluvat niihin, jotka lähinnä tulevat kysymykseen inkakulttuurin lähtökohtaa harkittaessa. Suomella on aivan samat mahdollisuudet osoittautua tuoksi kulttuurin kuljettajaksi kuin millä muulla Intian ja Mesopotamian muinaisista asukkaista tahansa.

 Näihin asioihin joudumme palaamaan ja tarkastelemaan niitä monista näkökulmista, mutta ennen kuin niin pitkälle ehdimme, on meidän aihetta kartuttaa sanavarastoamme.

Seuraavissa quechua-sanoissa ei ole tapahtunut sanottavaa siirtymistä mitä niiden ja vastaavien Kalevala-sanojen merkitykseen tulee.

PARRAKKAAT MUUKALAISET

Mayain, inkain ja azteekkien perinnäistieto nimeää siis valkoisen, parrakkaan kansan kielen ja kulttuurin tuojiksi – ei, perinnäistieto ei puhu kansasta, vaan muutamista parrakkaista miehistä.

Ensiksikään eivät tällaiset kertomukset synny tyhjästä ja toiseksi viittaa kaikki näissä äkkiä ja valmiina syntyneissä kulttuureissa siihen, että ne ovat ulkoapäin tuodut. Niiden uskonnossa ei ole piirrettäkään, jota ei olisi löydettävissä Vanhan Maailman muinaisten asukkaiden saavutuksista, olipa sitten kysymys uskon symboliikasta tai temppeliarkkitehtuurista.

Selitykseksi Uuden Maailman pyramideihin, joiden samankaltaisuus Mesopotamian tai Egyptin pyramidien kanssa on ilmeinen, on annettu, että ihmisellä olisi synnynnäinen, perinnöllinen vietti rakentaa pyramideja. Tällainen perusteeton ja tilapäisesti ilmoille viskattu ajatus näyttää voittaneen melkoista kannatusta, vaikka sen olisi voinut uskoa  tuupertuvan omaan tyhjyyteensä jo esitystilaisuudessa. Astrologisin perustein rakennettu nelinurkkainen pyramidi perinnöllisenä viettinä on yhtä mahdoton kuin tarkoitukseton. Sen tapaiseen rakenteluun ei ole taipumusta edes kekomuurahaisilla. Muurahaiskeon muodon määrää rakennusaine eikä muurahaisen sisäinen pakko.

Kulttuuri on kuljetettu purjehtimalla. On itsestään selvää, että jalkamatka Siperian ja Alaskan kautta, siinäkin tapauksessa, että Beringin salmi joskus olisi ollut käveltävässä kunnossa, olisi vienyt sisällyksen kaikesta sivistyksestä. Ei. Viracochat ovat purjehtineet.

Koulukirjoistamme saa helposti sen käsityksen, että merenkulku on eurooppalainen keksintö, Columbus uranuurtaja alalla ja Vasco da Gama ensimmäinen, joka koskaan on kyntänyt Intian merta. Todellisuudessa oli kolmenkymmenentuhannen miehen kiinalaislaivasto vieraillut Zansibarissa muutama muutama vuosikymmen ennen Gamaa ja hänen ilmestymisensä Intiaan ei aiheuttanut vähintäkään kummastusta, mutta kylläkin kaukonäköisiä arabiankielisiä kirouksia. Gama ei myöskään ollut eurooppalaisena uutuus, vaan joutui heti heti Intiassa maihin noustuaan ensitöikseen ilmoittautumaan satamakapteenille, jona toimi muuan Puolasta kotoisin oleva juutalainen.

Purjehtiminen oli luonnollinen elämänmuoto niille kansoille, joiden joukosta inkakulttuurin perustaja on etsittävissä. Ja heidän tähtientuntemuksensa oli niin perusteellista, että vasta myöhäinen aika on yltänyt samalle tasolle.

Keski- ja Etelä-Amerikan aurinkokulttuurit ovat verrattain uusi ilmiö. Niiden yhtäkkinen ilmestyminen tapahtuu kolmen ensimmäisen Kristuksen jälkeisen vuosisadan sisällä, mutta kehittyäkseen siihen vaiheeseen, jossa ne Uudessa Maailmassa ovat syntymähetkellään, ovat ne tarvinneet tuhansien vuosien jakson.

 Mutta pystyivätkö muinaisuuden astroloogit laivanrakennukseen?

SARAT JA HARAT

Ottakaamme muutama esimerkki maanviljelyksen alalta. Sara, jonka kilessämme tunnemme pellon saraksi tarkoittaa quechuassa sekä maissia että vehnää, kellu sara, keltainen maissi. Okkhe sara = de granos aplomados. Kalevalassamme on Osmon ohra okinen. – Verbi mallmani selitetään sanakirjoissa kivien pellosta vääntelyksi. Rapani rikkaruohon kitkennäksi ja verbistä harani kertoo Santo Tomás, että se soveltuu esimerkiksi perunoitten multaukseen. Rapa ja Mallma tulevat esille Inka-armeijan sotilasarvoina ja antavat käsityksen näiden alipäällikköjen tehtävistä. – Rapoja on sana, jota Savossa käytetään pienimmistä perunoista tavalla, joka liittyy enemmän rikkaruohoihin kuin varsinaiseen rapaan.

Laajentakaamma sitten sanavarastoamme muutamalla taivaankappaleella, jotka myös kuuluvat siihen sanastoon, jonka uskoisi säilyvän pahemmilta vaurioilta tämän maailman myrskyissä. – Quiz on kuu, samoin quilla, joka lisäksi merkitsee kuukautta, koska Santo Tomás sen määrittelee: kuukausi, vuoden kahdestoista osa. Quilla Pura on täysikuu. Ja suurta tarkoittava poru tunnetaan suomessa lähinnä huutamisen vahvistuksena, jollaisena se myöskin tavataan sanskriitissa jossa puru hutah on rukoilla suureen ääneen. Ilmaisu: joka kuukausi, joka kuussa voidaan sanoa joko Quillantin tai quillan quillampi.

Jos tämä oli kuu  niin missä sitten on aurinko? Näyttää siltä, että sekin on kuussa. Inkain aurinko on nimeltään inti taikka indi, mutta kuulla on sitävastoin edellä nähtyjen nimiensä lisänä aurique.

Siirrymme nyt kuusta ja kuukaudesta vuoteen  ja löydämme sanan guata = kahdentoista kuukauden vuoksi. Esimerkkinä sanan käytöstä näemme: cada nueve an~os:  joka yhdeksäs vuosi, joka simiksi kuuluu: yzcan quatan quatampi. – Tässä kuten juuri kuun yhteydessä  nähdään samanlainen konstruktio kuin Kalevalan säkeessä: ”Ajat eellehen menevi, vuodet tuota tuonnemmaksi.” Mikään ei estäisi sanomasta: Vuodet vuotta vuodemmaksi – toisto ei kuulostaisi kauniilta, mutta se olisi täysin ymmärrettävissä.

Quechua sisältää suuret määrät suomen sanoja sekä melkoisen määrän sanoja, jotka eivät ole kielemme yksityisomaisuutta, vaan esiintyvät likimain kaikissa kielissä. Silmiinpistäviä esimerkkejä ovat: Mama, huassi, xuti. Mama, äiti, mamma, Kalevalan maammo. Huassi, ruotsin hus, englannin house, joka siitä huolimatta, että se kielessämme katsotaan lainasanaksi ja on rakennusteknillisenä ilmiönä tarkoitettu pihan perälle sielläkin kielellisesti enemmän muistuttaa simin sanaa kuin kumpikaan vieraista esimerkeistämme.

Xuti-nimi, xutiachini-nimitellä, on samaa huutaa-sana, joka hetki sitten oli katsottavana kuun seurassa ja nähdään se samoin muoti-ilmiössä ´hootenanny´, jossa se omalta osaltaan osoittaa, että kerran keksityt sanat eivät kuole, vaan katoavat alkuperäisestä asemastaan uusiin yhteyksiin.

Sanoin aivan alkajaisiksi, että olettamus suomesta kulttuurin kuljettajana ei ole muita mahdottomampi ja tätä lausumaani minun on ehkä syytä lyhyesti perustella ennen kuin jatkamme matkaamme kielellisten vertailujemme ohdakkeisella polulla.

HUOKAAJAT JA ITKIJÄT

Inkain pyhät kivet ja temppelit tunnetaan nimellä Huacas, joka kuulostaa melko suomalaiselta ja enemmänkin kun tiedossa on, että verbi huacani tarkoittaa itkeä ääneen ja katkerasti ja tuon huokailun suorittajaa kutsutaan nimellä huacas sapa.

Paikalliset huacas olivat toimeen valittujen naisten hoidossa ja tässä on syytä omistaa ajatus Karjalan muinaisille itkijänaisille, joiden toimia joudumme sivuamaan tuonnempanakin. Toistaiseksi emme puhu heistä pitempään, vaan otamme esille muutaman Inka-uskon enkeleistä.

Pahat vallat olivat voimalliset tuossa aurinkokeskeisessä uskonnossa, mutta sanakirjasta on sentään ainakin yksi hyväkin enkeli löydettävissä: allin ç = angel bueno. Tämä sana ei luullakseni sano meille paljoakaan, mutta en ole sitä pelkäksi lohdutukseksikaan esille ottanut. Sen alkuosa merkitsee itsekseen hyvä, hyvin. Kalevalan alli, niin vesilintu kuin onkin, on tiheään käytössä hyvää merkitsevänä, tämäö on tärkeä seikka pidettävässä mielessä vastaisen varalta. Quechuan kieltosana on mana. Mana allin çupay on sananmukaisesti ei-hyvän-suopa. Verbit kielsi, epäsi, manasi, esiintyvät kalevalaisessa kielessä synonyymeinä ja mana kaikissa muodoissaan yksinomaan negatiivisena. Sama laita on Simin sanojen, joissa mana on mukana. Meidän manallisissamme oli siis tapahtunut pahan voitolle pääsy, niin ettei hyvän läsnäoloa sanassa edes aavistaisi.

Tämän tapaiset samankaltaisuudet voisi ymmärtää tilapäisiksi yhteensattumiksi, mutta näitä en ole poiminut sattumanvaraisesti sieltä täältä, vaan kuuluvat ne yhden ainoan toimihenkilön arvoon ja toimeen ja yhden ainoan henkilennon nimeen ja edustavat siis jo yhtenäistä, vaikkakin kapeata kaistaa kielessä, jonka arvoituksiin olemme tunkeutumassa. Kirkollisen henkilön ja enkelin seuraan soveltuu sana, joka on päätteenä hurskaan isä Santo Tomásin kieliopissa: Amen. Quechuaksi:

              

Tiangayquichicpac.

Iankaikkisestipas.

Se saattaa näyttää sanaleikiltä ja antaa samalla hyvän kuvan miltä suomenkin sana saattaisi näyttää espanjalaisen munkin tavaamana. Quechuaa kirjoitetaan vähintään puolen tusinan eri tavaussysteemin mukaan, joista Santo Tomásin ylläoleva ei suinkaan ole mahdottomin. – Kysymys on nähdäkseni, voiko esimerkkiämme lainkaan käsittää sanaleikiksi tai satunnaisuudeksi. Eikö se olisi sellaiseksi käsitettynä jokaisen todennäköisyyslaskelman ulkopuolella. Aamen on kaikissa kielissä pyhä ja poikkeuksellinen ilmiö ja sen paikka tiukasti määrätty pyhien asioiden päätteenä. Ja käsittääkseni ovat tällaiset yhteenosumat liian monilukuiset suomen ja ja simin välillä, että ne vaikuttaisivat yksinomaan hullunkurisilta.

Äänteellinen yhteenkuuluvuus on mahdollisesti aiheuttanut, että ian-sana on menettänyt suomessa alku-t:n ja saanut merkityksen: ikä, iän. Missään muussa yhteydessä ei ikä muutu iaksi. Aameneksi se ikää merkitsevänä olisi sitäpaitsi heikko. Tian puolestaan on jumalaa ja taivasta merkitsevä. (Kiinan tien.) Quechuan ja suomen niin sanotun pakanuuden aikainen aamen on tarkoittanut: Taivaan jumala kaiken yllä.

SUOMI JA SIMI

Ennen Santo Tomásin sanaston ilmestymistä oli quechuakielen nimenä Simi taikka perusteellisemmin Runa-Simi. Paitsi puhuttua kieltä on simi-sana tarkoittanut sitä puhuvaa heimoa, sanaa ja suuta. Kun nyt käymme tätä merkillistä kieltä ja sen mahdollista suomensukuisuutta tutkimaan on meidän pidettävä mielessämme, että kysymys on nimenomaan kielestä eikä rotuopillisista yhteyksistä. Kieli ei ole synnynnäinen, vaan opittu ominaisuus.

Ensimmäinen yhteinen sanamme olkoon apu. Quechuassa sen merkitys on herra, gran señor. Mutta mikä on sen merkitys omassa kielessämme? Huudamme apua ja odotamme jotakin tapahtuvaksi, mutta mitä? Jotakin abstraktista ja tarkemmin määrittelemätöntä. Kielten varhaiset kehitysvaiheet kuitenkin osoittavat, että abstrahoiminen on myöhäinen vaihe ihmispuheessa ja liittyy ilmeisesti kirjoitusmenetelmien kehitykseen. - On aihetta kysyä eikö Apu ole alkuperältään jumaluusolento, joka simissä on vaipunut maalliseksi, tai paremminkin papilliseksi arvonimeksi ja suomessa on kadottanut kaiken konkreettisen sisältönsä.

Apu liittyy moneen Inka-valtion arvoon ja oli käytössä vielä espanjalaisten saavuttuakin. Intiaanit kutsuivat Pizarroa nimellä Apu Macho, jossa jälkimmäinen osa on adjektiivi: anciano, en edad viejo, siis iältä vanha. Sanan tarkoituksessa on tapahtunut luisuminen, mutta ei niin suuri, etteikö macho olisi tunnettavissa suomen adjektiivissa maho.. Jos Pizarro tästä syystä menettää jotakin kunniastaan, ei seikalle mitään. - Monet esimerkeistä ovat niin silmiin pistävän selvästi suomalaisia, että jos quechuankieli Etelä-Amerikassa tavattaisiin Siperiassa ei kukaan asettaisi kieltemme yhteenkuuluvaisuutta epäilyksenalaiseksi. Kuitenkin on sanottava, että normaalit kielitieteen menetelmät juuri näiden kahden keskinäisissä suhteissa joutuvat, ei ehkä suorastaan ainutlaatuisten, mutta joka tapauksessa hyvin harvinaisten vaikeuksien ääreen, jotka tulevat eteemme tuonnempana.

Capay Apu on erään aikaisen sanakirjantekijän, Isä Diego Gonzales Holguínin mukaan kuningas. Tämä capay esiintyy muodoissa capac, kapakk, sapac, ç jolloin sen merkitys on rikas, voimallinen ja perustana teon sana ca: saada, ottaa joka myös nähdään osallisena sanoissa camac - creador o, hazedor de nuevo de alguna cosa, siis uudesti luoja, camani - saaminen, luominen ja ç - elollistaminen, eläväksi tekeminen. Capac, çapa, sapa, camayok ja camac esiintyvät tekijänimissä vaihtoehtoisina ja ovat ilmeisesti sisällöltään jossakin määrin samaa merkitsevät. Niitä edeltävä sana ilmaisee tekemisen laadun. Simicapa on niin ollen Santo Tomásin palabrero, sanantaitaja.

Mutta miten olisi tuollainen tekijänimitys tulkittava suomeksi?

Minun nähdäksenise ei ainoastaan ole tulkittavissa, vaan juuri sama sana kuin suomeksi saapa siinä merkityksessä kuin sanalla yhä on esimerkiksi yhteydessä aikaansaapa. Näin olisimme nyt selvillä siitä, että Capay Apu olisi nykysuomeen käännettävissä sanoilla: saapa herra, tai toimeenpaneva johtaja.  - Mutta itseasiassa hänen tittelinsä on pitempi ja Apuainoastaan hallitsevassa asemassa olevan yleisarvonimi. Hänen toimialansa laatu käy selville nimen muista lisistä. Se, jonka vastuulla oli esimerkiksi uskon asian hoito sai nimilisän usca, jonka perusmerkityksenä on rukoileminen. - Sana nähdään myös yhteydessä uscallo, josta Santo Tomás lausuu: Hechizero que mata con hechizos, mikä tarkoittaanoitavoimalla tappavaa ja soveltuu erinomaisesti  kalevalaisten uskalikkojen tulkinnaksi. Tämä on johdannainen, jonka sisältöistä ei tavata meitä nykyisin ympäröivistä kielistä, joiden joiden uskoamme vastaavista sanoista  on muodostettavissa, ei mitään uskaliasta, vaan ainoastaan uskollista ja uskovaista, mistä voidaan nähdä, ettei niiden usko-käsite ole samaa alkuperää..

Esille otettu inka-arvio ei ole kuitenkaan vielä täydellinen. Siihen kuuluu myös sana Mayta, jossa ta on suffiksi ja alkuosa sanakirjojen mukaan tekemisissä paikan määrittelyn kanssa. Se esiintyy monenmoisissa yhteyksissä, esimerkiksi: Mayta? - Por donde? ja olettaisin, että se summittaisesti voitaisiin kääntää mitä-sanaksi ja viittaisi edeltävään sanaan. Mayta capac olisi sananmukaisesti: mitä saapa, johon usca tulisi tekemisen laadun ilmoitukseksi.

Tämä saattaa vaikuttaa haetulta, mutta jos tosiaankin on niin, että Suomi ja Simi ovat jonkunkaanlaista sukua toisilleen, on tässä kysymys niin erikoislaatuisesta tilanteesta, että se on tutkittavissa vain sen omilla ehdoilla. Niin ajan kuin paikankin suhteen on näiden kielten välille aukeava kuilu niin syvä ja leveä, että sanasilta on väliin rakennettava uhkarohkeista olettamuksista ja toivottava niiden johtavan tukevammalle maaperälle. Käykäämme siis ennakkoluulottomasti käsiksi seuraavaan sanaan.

Villca esiintyy edellämainitun usca sanan seurassa. Myöskin muodossa villac. Usca Villca nimessä se näyttää korvaavan capac-sanan. Eräs vanhoista quechuan tuntijoista, Blas Valera, antaa siitä tulkinnan pappi, esi-isä. Kalevalan velho ja viljo ovatovat mahdolliset sekä sisällöltää, että ulkonäöltään villcan suomennokseksi.

Ja mitä kuului tämän moninimisen viranomaisen tehtäviin?

MUINAISSUOMALAISET ETELÄ-AMERIKAN VALLOITTAJINA

        Nyt alkavan artikkelisarjamme otsikko säpsähdyttää varmasti niin asiantuntijoita kuin maallikoitakin. Suomalaisetko olisivat olleet Amerikan mantereella ennen Kolumbusta? Ajatus ei kuitenkaan ole niin järjetön kuin miltä se kuulostaa. Esko Korpilinna, jonka näytelnän ensiesityksestä Tukholman Dramatenissa äskettäin kerroimme, on jo pitemmän aikaa tutkinut suomen kielen ja Perun intiaanien puhuman quechuan kielen hämmästyttäviä yhtäläisyyksiä; samoin Kalevalan ja inkojen muinaistarustojen ja mytologian samankaltaisuutta.

Nyt alkava sarjamme antaa aivan uuden kuvan kansamme menneisyydestä ja kansalliseepoksemme Kalevalan alkuperästä.

Asia on, kuten jokainen Kon-Tikin ja Aku-Akun lukenut tietää, että Meksikon ja Perun kadonneet intiaanikulttuurit ovat yhä elävien tarinain mukaan parrakkaiden valkoisten miesten perustamat. Luullakseni on Heyerdahlin salainen, eikä aivan salainenkaan, unelma ollut, että nämä valkoiset partaniekat, joista käytetään nimeä viracochas, osoittautuisivat norjalaisiksi viikingeiksi. Muita ajoittain vahvasti epäiltyjä ovat apostoli Tuomas, Australian alkuasukkaat, Israelin kadonneet heimot, druidit ja luonnollisestikin tarunomaisen Atlantiksen kansa. Eivät edes lentävät lautaset puutu selitysyritysten joukosta. Monet näistä ehdotuksista eivät ole lainkaan niin mielikuvituksellisia kuin ensi silmäyksellä vaikuttaa ja muutamaa niistä joudumme lähemmin tarkastamaan tuonnempana.

Tietääkseni ei ehdotusten paljoudesta huolimattakukaan ole tähän mennessä esittänyt olettamusta, että Suomen heimolla saattaisi olla jotakin tekemistä inka- ja maya-kulttuurien kanssa. On siis jo korkea aika esittää se. Tällainen ajatus saattaa päällisin puolin katsottuna vaikuttaa tuulesta temmatulta, mutta ei tarkemmin harkittuna ole sen epätodennäköisempi kuin mikä tahansa aikaisemmin esitetyistäolettamuksista. Päinvastoin: inka- maya- ja azteekkikulttuurit ovat ehdottomasti yhteydessä kalevalaiseen kulttuuriin.

Kulttuurien yhteisiin piirteisiin tutustuminen on ehkä sopivinta aloittaa kielellisistä seikoista, joissa apunamme ovat alkajaisiksi toisaalta Kalevala ja toisaalta Isä Domingo de Santo Tomásin vuonna 1560 Valladolidissa ilmestynyt sanakirja: Vocabulario dela lengua general de Peru. (Perun yleiskielen sanakirja). Hänen vaikutustaan on myös inkakielen nykyisin käytössä oleva nimi, quechua, jonka muutamat tutkijat katsovat saaneen alkunsa - paitsi paikan nimestä - verbistä kehua ja on tämän suomalaisen verbin quechualainen infinitiivi kehui.