MARJATAN POJAN TAPAUS

Asian tarkastamiseksi meidän on katsottava Kalevalan viimeistä runoa, Marjatan Poika, joka kömpelyydessä ja kummalllisuudessa on Kalevalan runojen joukossa vertaansa vailla ja jo pelkällä alarvoisuudellaan todistaa, että sen tiedotus Väinämöisen lähdöstä pitää paikkansa.
 Toivon jokaisen Kalevalan omistajan otavan eepoksensa esille ja lukevan runon Marjatan Poika, koska en aio sitä kokonaisuudessaan lainata tähän.

        ”Marjatta korea kuopus
         Se kauan kotona kasvoi...”

        Jo tätä kasvamista kuvataan tavalla, jonka karkeus ei aiheudu sanojen puutteesta tai kielen kömpelyydestä vaan hieroglyfisestä kirjoitusmenetelmästä. Hieroglyfien kohdalla ei kysymys koskaan voi olla suoranaisesta lukemisesta siinä mielessä kuin me lukemisen käsitämme, vaan tulkinnasta, jonka osuvuus ja sujuvuus riippuvat tulkin taidosta ja kokemuksesta ja ennenkaikkea tekstin iästä: vanhimmat ja eniten luetut tekstit ovat hioutuneet lopulliseen ja sujuvaan muotoon.
       
          ”Puolen kynnystä kulutti,
          Helevillä helmoillansa,
          Puolen hirttä päänsä päältä
          Sileillä silkillänsä.
          Puolet pihtipuolisia
          Hienoilla hiansa suilla,
          Siltalaahkon lattiata
          Kauto-kengän kannoillansa.”

         Jokainen, jolla olisi hallussaan nykyisen tapainen kirjoitusmenetelmä, valikoisi sanansa toisin samoin se, joka kirjotustaidottomana yrittäisi sommitella sanomaa runoksi. Ajankulumisen ilmoitukseksi ylläoleva on niin suhteeton, että se vaikuttaa parodiselta. Sillä haluaa piirtäjä sanoa: Kauan, aika kului. – Mutta hirren pihtipuolisen kuluminen on mahdollista piirtää selvästi ja havainnollisesti, sen sijaan että ´vuoden kuluminen´ on sellaisenaan piirrettäväksi erityisen vaikea silloin kuin se ei esiinny nimenomaan ajanlaskun yhteydessä.

       ”Piti viikkoista pyhyyttä,
        Ajan kaiken kainoutta...”

Piti viikkoista pyhyyttä, iän kaiken impeyttä on vakiintunut sanonta – Ilmatar teki samoin – ja niin ollen jo aikaisemmin hioutunut käytössä niin, ettei kuvasymboli ole sanonnasta nähtävissä. Tulkki tuntee sen eikä sen sanallinen puoli tuota hänelle vaikeuksia. Mutta pian ovat vaikeudet edessä:

         ”Syöpi kaunista kaloa,
         Petäjätä pehmeätä,
         Ei syönyt kananmunia
         Kukerikun riehkatuita,
         Eikä lampahan lihoa,
         Ku oli ollut oinahilla. ”

Marjatta ei myöskään rupea lypsylle, koska:
       
         ”Ei neiti minun näköinen
          Koske sen lehmän nisähän,
          Jok on häilynyt härillä...”

Tämmöinen fanaattinen impeys ja sen korostaminen ohtuu luonnollisestikin siitä, ettei kalevalainen kansamme menneinäkään aikoina ole impeyttä mainitsemisen arvoiseksi ansioksi käsittänyt.
Kristinuskon apostoli on jo evankeliuminsa johdannossa joutunut melkoisten vaikeuksien eteen yrittässään selvittää neitseellisen sikiämisen ansiokkuutta kansalle joka jumalissaan ihaili näiden tavatonta potenssia ja hedelmällisyyttä.

3. VÄINÄMÖINENKÖ ENSIMMÄINEN INKA?

Mistä me suomalaiset alunperin olemme lähtöisin? Arvailuja ja olettamuksia on esitetty loputtomiin. On ilmeistä, että Kalevala on syntynyt kaukana meidän asuinsijoiltamme. Ajatus, että alkukotimme olisi sijainnut jossakin nykyisen Vietnamin tienoilla, kuulostaa ehkä mielettömältä. Mutta sellainenkin olettamus voidaan esittää. Me, jotka nyt asumme täällä Pohjan perillä, olemme kukaties samaa lähtöä kuin ne valkoihoiset parrakkaat muukalaiset, jotka aikoinaan saapuivat Etelä-Amerikkaan ja toivat sinne uuden kulttuurin uusine jumalineen, hieroglyfeineen, salaperäisine kalentereineen. Sillä myös Kalevala on kalenteri, osa pyhää tekstiä, joka on verrattavissa inkain kalentereihin.

Monet Kalevalan kielenkäytössä tavattavat piirteet, jotka usein katsotaan primitiivisyydeksi, aiheutuvat kokonaan toisen luonteisista seikoista, joista eräs nyt vie meidät kalevalaisten nimitysten pariin.
Karhun nimet. - Kuvitellaan melko yleisesti, että karhun monet nimitykset Kalevalassamme johtuisivat siitä, että alkukantainen kansa ei ole halunnut lausua karhun nimeä aiheesta, joka ilmenee sanomasta:  Siinä paha missä mainitaan. Primitiivisestä olosta puhuen tuo ajatus ehkä pitää paikkansa, mutta silloin täytyy tosiaankin olla kysymys niin alkeellisesta menosta, että siitä ei kalevalaista, enempää kuin muutakaan runoutta kehity. Karhu mainitaan milloin sudeksi, milloin karhuksi, joskus kontioksi ja kerran kissaksi.
Mikä saattaisi olla tuollaisen leväperäisen nimittelyn perimmäinen aihe?
Mikään  alkukantainen karhun kunnioitus ei sitä voi aiheuttaa. Eikä ainoastaan karhu, vaan likimain kaikki Kalevalan ilmiöt joutuvat tällaisesta suurpiirteisestä huolimattomuudesta osallisiksi ja verrattuna eräisiin muihin olioihin selviää karhususi melko vähällä pahoinpitelystä.
Runossa Joukahaisen Kosto Väinämöinen ratsastaa ”orihilla olkisella, hernevarrella hevolla”, tämä jo herättää jonkinlaisia epäilyksiä, että elukassa ei kaikki ole kohdallaan. Lisäksi hän ratsastaa vettä myöten mikä ehkä on pantava hänen olemuksensa jumalallisemman puolen tiliin. Mutta sitten on hänen hevosensa yhtäkkiä hirvi!
Katsokaamme samaan menoon Kalevalan toista hirveä, Hiien hirveä. Tämä eläin on ensiksi hirvi, mutta jo seuraavalla rivillä siitä on tullut poro, vähän pidemmällä se on poropeura – ja jos tällaiset muutokset vielä voisi laskea runollisen vapauden kontolle niin menee vapaus yli äyräittensä, kun äkkiä käy selville, että äskeinen poro ja hirvi on kamelivarsa!
Esitin aikaisemmin kysymyksen eikö olisi aihetta olettaa, että Kalevala hamassa muinaisuudessa on ollut kirjoitettu luomus ja että kansalliseepoksemme olisi suullisesti talletettu osa suuremmasta kirjallisesta kokonaisuudesta. Minun nähdäkseni Kalevalamme osoittaa, että näin on asia ja sen muinainen kirjoitusmenetelmä on yhä nähtävissä sen nykyisessä lönnrotilaisessa asussa.
Kalevalan teksti on koostunut hieroglyfeistä.
Koska Kalevalaan ei tähän mennessä ole katsottu ainoankaan hieroglyfin liittyvän saattaa tällainen olettamus vaikuttaa niin häikäilemättömältä, että se kaipaa jonkinlaista perustelua.
Kirjoituksen merkitykseen kielenkehityksen joko edistäjänä tai ehkäisijänä on tuskin lainkaan kiinnitetty huomiota, vaan jotakuinkin automaattisesti oletettu kirjoitetun seuraavan puhuttua kieltä. Äidinkielemme omalaatuisuudet ovat kuitenkin sellaiset, että niiden takana on oletettava piilevän kirjoitetun vaiheen. Tämä muinainen kirjakielemme ja silloinen kirjoitusmenetelmämme ovat luettavissa Kalevalasta – ja niin selvästi, että tuskin kenelläkään, joka asiaan paneutuu, voi jäädä epävarmuutta sen suhteen.
Karhun monet nimet eivät siis perustuisi ylenmäräiseen karhun kunnioitukseen, vaan selitys olisi yksinkertaisesti, että petoeläimen kuvamerkki, hieroglyfi, on niin yleispätevä, että se tarkoittaa juuri petoeläintä, eikä jotakin erikoispetoa.
Hirvi-poro-hevonen-kamelivarsa ei alkuperältään luonnollisestikaan ole tällainen sanoinkuvaamaton sekasikiö vaan suurta märehtijää tarkoittava kuvamerkki.
Tämä kuulostaa yksinkertaiselta, mutta sen yksinkertaisuus on yksinomaan näennäistä.
Pelkkä olettamus, että Kalevala joskus olisi ollut kirjoitettu saa aikaan automaattisesti, että kansamme menneisyys näyttäytyy kokonaan toisenluontoiseksi kuin yleensä on kuviteltu, mutta se seikka ei saa olla esteenä väitteen vakavalle käsitettelylle. Väitteeni koskee Kalevalan kieliasua ja suomen kielen rakennetta, jotka ovat sellaiset, että niiden pohjalla on pakko olettaa, että kielemme on hyvin varhaisessa vaiheessa ollut kirjakieli, ts. kuvakieli ja kirjoitusmerkit, jotka aluksi ovat olleet ilmaisemiensa asiain selviä kuvia, ovat kehittyneet todennäköisesti monimutkaisiksi ja vaikeatajuisiksi hieroglyfeiksi. Tämä kirjoitustapa on painanut Kalevalaan lähtemättömän leimansa ja sitonut kielemme muotoon, jonka vanhanaikaiset piirteet yhä ovat selvästi nähtävissä.

KESKIKAUPUNKI CUZCO

Kuska ja keski. – Tässä tulee taas eräs ajattelemisen arvoinen asia eteen. – Cuzco tai kuten se myöskin kirjoitetaan Kosko tarkoittaa Garcilaso de la Vegan mukaan napaa. Ja olisi siis kuvaannollisesti suomennettavissa keskukseksi, etenkin kun on otettava huomioon, että quechua sisältää toisen napamaisen sanan: Naupa = primero. Ensimmäinen, johtaja jne, joka erinomaisesti olisi soveltunut inkain pääkaupungin nimeksi, jos se olisi tahdottu navaksi ristiä.

Cuzcon tulkinnaksi on annettu monia muitakin ehdotuksia, mutta kaupungin asema ja inkain tunnettu järjestyksen rakkaus ja asiallisuus viittaavat siihen, että he pääkaupunkiaan kastaessaan ovat tyytyneet tuollaiseen yksinkertaiseen ja selvään määritelmään: Kosko, keskus.

Kuska-sanalla on rinnakkaisilmiönä chaupi, joka sopii käytettäväksi esimerkiksi keskipäivästä puhuttaessa: Chaupi punchau. Oletan sanan olevan sukua suomen sovulle, sopu sisältää jo sinänsä puolittamisen ajatuksen. Seppo Ilmarinen käyttää sitä myös puolison synonyyminä:

”Toivon kullaista sopua,

 Hopeista puolisoa ”.

Otan vielä esille erään keskivälin käsitteeseen liittyvän sanan:

                               

            Malta = mediano, de porte proporcianado, ni grande ni pequeño.

Malta rumi = piedra mediana.

Malta kay = calidad de mediano, que no es ni alto ní bajo, ni grande ni chico: Siis keskinkertainen, keskikokoinen, ei suuri eikä pieni, toisin sanoen: maltillinen, maltikkuus, maltti.

Kun näinkin vaikea käsite kuin tässä esille tullut keskimmäisyys kahdessa kielessä omaa näin monipuolisen yhteisen sanavaraston on kielten yhtäläisyyksiin suhtauduttava vakavasti. Koska kuitenkin vaikuttaa siltä, että maantieteelliset etäisyydet, rotuopilliset eroavaisuudet ja muut asiaankuulumattomat seikat ovat pahimpana esteenä yhteyksien ymmärtämisen tiellä, jätämme kielellisen vertailumme tähän ja käymme käsiksi seuraavaan edessämme kohoavaan vastaukseen.

Luonnollisesti kaivattaisiin esimerkkejä, mutta ennen kuin niistä olisi vastaavaa hyötyä on meidän katsottava erästä seikkaa, joka nähdäkseni on kokonaan jäänyt vaille tutkijain huomiota.

Ensi viikolla:

UUSIA KUVIA KALEVALASTA

PURAA JA ERIPURAA

Aikaisemmin näimme sanan pura kuun yhteydessä, quilla pura jollaisena se tarkoittaa täyttä kuuta. Tämä sana on löydettävissä porottaa ja poru sanoissamme. Muistamme sen myös kuuluneen sanskriitin sanavarastoon: puru hutah = rukoilla suureen ääneen, toisin sanoen poruhuutaa. – Jos tämä olisi yksinäinen ilmiö suomen ja quechuan kanssakäymisessä, saattaisi sen kuitata mielenkiinnottomana tilapäisyytenä, mutta toinen pura-sana tulee vahvistukseksi: Francisci de Avila kääntää tämän myöhemmän puran latinaksi: par, copula, mutuo, inter se, - pari keskenään, tasa-arvoinen jne. Tästä ei voisi kuvitella, että sillä olisi suomen kielen kanssa tekemistä, koska pari kai lasketaan latinalaiseksi lainaksi kielessämme. Ilmeisesti ovat kuitenkin pura ja pari lähtöisin yhteisestä juuresta, mutta se ei vaikuta seikkaan josta nyt on kysymys. Pura on yhä kielessämme, mutta kansamme äkeän mielenlaadun vaikutuksesta tavattavissa ainoastaan päinvastaisessa merkityksessä: eripura, eripuraisuus josta kuitenkin käy esiin, että pelkällä puralla joskus on ollut positiivinen sanottavansa. Sana on lisäksi sen luontoinen, että on täysi syy olettaa sen kuuluvan ihmiskunnan iäkkäimpään sanastoon ja löytyvän samantapaisena lukemattomista kielistä. Kkhari pura = miesten kesken. Pana pura = sisarten kesken ja vielä vertailun vuoksi suomalainen eripura, joka tavallisesti vallitsee kaikkien kesken. – Quechuassa tavataan vielä muutamia muita samalta kuulostavia sanoja ja minusta näyttää, että pyörä ja pyöriä ovat johdettavissa niistä. Juuri tästä sanasta kyseen ollen on huomattava se erikoislaatuinen seikka , että enempää Kalevala kuin vanhempi quechuakaan eivät tunne varsinaista pyöräkäsitettä. – Puri: Fr. de Avilan mukaan on sen kantamerkityksenä = ambulans. J. Lira tulkitsee sen esimerkiksi: kulkea edestakaisin, harhailla ympäriinsä.

Joukahainen rukoilee Väinämöistä: ”Pyörrä jo pyhät sanasi” ja siinä nähdään luultavasti myöhempi pyörä-sanamme varhaisemmassa käytössään. Myöskin pyörre esiintyy Kalevalassa ja vaikuttaa olevan yhteydessä tähän käsitteeseen.

Samalta kuuluvista sanoista otan vielä esimerkiksi quechuan sanan puro = vedensäilytyskalebassi, jonka äärelle joudumme palaamaan tuonnempana.

Eräällä juuri näkemistämme pura-sanoista oli merkityksenään muun muassa keskenään, joka meillä muodostetaan keski-sanan avulla. Katsotaanpa mitä quechualla on tähän ilmoitettavana.

Kuska = junto, cercano, unido, cerca.

Kuska punchau = mediodia, cenit.

Kuskalla = juntamente, igualmente.

Kuskanchay = dividir una cosa en mitades.

Kuskankayay = fluctuar en un términi medio.

Kuskan = mitad , parte que resulta de una division igual.

Kuskannin = una mitad, igual a la mitad, medio.

Siis: Keskimäärin, keskipäivä, puoliväli, jakaa keskeltä, keskeinen. Esimerkkiriviä olisi voinut  jatkaa vähintään saman matkan kuin mitä suomen keski-sanasta voi kuvitella muodostuvan.

Jos ajattelemme, että tutkijat ovat yhtä mieltä sellaisesta seikasta kuin että Japanin Emma ja Ruotsin Ymer ovat pohjaltaan sama sana kuin Suomen Jumala, niin voipa sanoa, että keski ja kuska ynnä muut tähänastiset vertailuparimme ovat lähinna katsottava identtisiksi kaksosiksi.

KASVEJA JA PUITA

               Todellisemmat yhtäläisyydet kielten välillä löytyvät yleisnimitysten joukosta. Kaspi  (Santo Tomás: Caspi, caspe.) on pieni puu, toisin sanoen kasvi. Sanaa saatetaan käyttää myös vähäisemmästä rakennuspuusta, joka tapauksessa ehdottaa Santo Tomás sitä sellaiseenkin tarkoitukseen, mutta hän on kommentaareissaan niin lakooninen, että sanankäytön vivahteet eivät juuri pääse esiin.

               

                Kun Lemminkäinen palaa tajuihinsa Tuonelan joella, hän lausuu:

                                ”Viikon, utra, uinaelin,

         Kauan malkio makasin...”                                                                                                                            

                Sen jälkeen hän oitis muistaa kesken katkenneet naisseikkailunsa ja aikoo lähteä niitä jatkamaan jumalallisen velvollisuudentuntonsa ajamana, mitkä aikeet hänen äitinsä onnistuu tilapäisesti häätämään hänen mielestään. Koska Lemminkäisen ihmeelliset seikkailut ovat jokaisen ulottuvilla Kalevalassamme, en kajoa asian siihen puoleen, vaan äskeisessä säkeessä esille tulleeseen malkio-sanaan, niin kuivalta kuin tällainen sanaan takertuminen vaikuttaakin.

Mallki tarkoittaa quechuassa muun muassa maassa makaavaa kuollutta puuta. Tämä sopisi Lemminkäisen lauseen sisällöksi. Mahdollista on, että  malkio on samaa puuta kuin raamatullinen malka silmässämme. – Suomen malkiosta voisi tietysti tehdä adjektiivin malkiomainen tai jonkin sen tapaisen. Nykykielessämme ei sanaa kuitenkaan sanottavasti käytetä, mutta quechuassa sillä on monia johdannaisia.

Mallkik kullun merkitsee polttopuuta ja kullu yksinäänkin on käytettävissä siinä merkityksessä ja että se alkuperältään on sama kuin suomen kulo näyttää minusta melko selvältä. Suomen kelo lienee haarautuma samasta puusta. Kullu on se sana, jolla inkat saavat aikaan sellaiset solvaukset joihin me käytämme puuta. Kullu runa olisi käännettävissä puupääksi ja täytyypä sanoa, että he tässä ovat astetta etevämpiä, koska heidän vertauksestaan käy esiin, ettei kysymys ole edes tuoreesta puusta.

Curco = viga, para edificio (Santo Tomás)

Kurku = tronco, leño grueso, madero o viga de buen grosor.

Kurku on siis tukevampi hirsi. Meillä on kurki saanut vahvistuksekseen hirsi-sanan erottuakseen pitkäkaulalinnuista ynnä muista samalta kuuluvista, mutta Kalevala käyttää kurki-hirren sijasta myös kurkiaista:

                                

                               ”Alle kuulun kurkiaisen.”

               

Kuten mallki ja kullu on myöskin kurku perustana monille muille quechuan sanoille. Kurkullaña = gruesisimo, muy grueso; siis hyvin paksu. Tässä meillä on hyvä tilaisuus katsoa erästä quechualle ominaista piirrettä: kurkullaña on eräänlainen absoluuttinen superlatiivi, lausuu sanakirjan tekijä. Koska kurkunlainen ei kielessämme ole käytössä otamme vertailukohteeksi käännöksen paksu, paksunlainen. Paksunlainen omaa saman päätteen kuin quechuaesimerkkimme – huomattava on myös että suomen n tällaisissa sanoissa on kieliopintekijäin aikaansaannosta eikä yleensä kuulu normaalissa puheessa – ja on samassa mielessä vertailun ulkopuolella jos kohta onkin virheellistä kutsua sitä tai sen quechua-vastinetta absoluuttiseksi superlatiiviksi.

HAMPAAN VAIHEET

Erottuaan ovat  suomi ja quechua joutuneet erilaisten vaikutusten alaisuuteen, mutta jo siinä vaiheessa on kielen sisäinen voima ollut niin suuri, että molemmat haarautumat tahollaan ovat menestyksellisesti pystyneet pitämään puolensa ympäröivien kielten puristuksessa. Kielelliset lainat ovat kartuttaneet sanavarastoamme ja tulleet korvaamaan sanoja, jotka syystä tai toisesta ovat siirtyneet alkuperäisestä merkityksestään. Monet lainasanoiksi epäillyistä ovat mahdollisesti olleet kielessämme jo syntymästään, mutta viettäneet eläämäänsä kaikessa hiljaisuudessa.

Katsokaamme erästä esimerkkiä: sanotaan, että hammas on melkoisella varmuudella balttilainen lainasana kielessämme. Saattaapa ollakin. Ja jos niin on, että hampaamme on vieraasta suusta lähtöisin, tai niinkin, että sillä joskus on ollut nykyisestä poikkeava merkitys kielessämme, on meidän kysyttävä, mitä meillä sitä ennen oli leuassamme, ja kuinka tuon aikaisemman puruvälineemme menetimme?

Kysymyksessä ei nähdäkseni ollut jonkinlainen kielellinen maitohammas, vaan ehkä nykyistäkin vankempi syömäase, mutta näyttää olevan niin, että kaikella on taipumus muuttua kiroukseksi suomalaisessa suussa ja että alkuperäinen hampaamme on mennyt samaa tietä kuin maailmankaikkeutemme ’pacha’, josta paholaisemme ovat muistona. Hampaista ja maailmankaikkeudesta puheenollen, tämä on kyllä puolusteltavissa, joskaan ei anteeksiannettavissa.

Hampaiden merkitys ihmisen ruumiilliselle ja sielulliselle hyvinvoinnille on yhä suuri ja menneinä aikoina on niiden merkitys ollut vielä paljon suurempi. Ihmisen eliniän pitenemisessä on hammashoidolla huomattava osansa. – Hampaiden vaikutus alitajuiseen elämäämme on saanut Freudilta tulkintansa kuten niin moni muukin sielumme pimennoissa asustava seikka ja osoittaa jälleen, että kerran keksityt sanat eivät katoa olemattomiin, vaan siirtyvät niin tajuisten, kuin alitajuistenkin pakotteiden ajamina uusiin asemiin, kuten nähdään esimerkikisi quechuan kipi = hammassärky sanassa, joka omassa kielessämme on Kipumuodossa levinnyt kehomme kaikkiin kolkkiin jättäen leukapielessämme tilaa varsinaiselle hammassärylle, jonka tuskallisuutta se (kipu) ei paljosta käytöstä kuluneena pysty kuvaamaan.

Quechuan hammas, niin terve kuin pakottavakin, on nimeltään Kiru ja hammaslääkäri kiruka, joka jo kirjoitettuna vaikuttaa niin riipaisevalta, että on ehkä aihetta tuntea kiitollisuutta hänen kielestämme katoamisensa johdosta.

Somistamiseen liittyvänä sanana näimme koristautumisen. Tämän tapainen tavataan myös quechuassa perusmuodossa kori (ccori, kkori) ja sen merkitys on kulta.

Manan kkorichu tukuy kanchakkhkka – Lira käyttää sanakirjassaan tätä hirvittävää konsonanttien paljoutta, mutta muissa merkitsemissysteemeissä löytyy sellaisiakin,  jotka sisältävät ainoastaan puolet tai vähemmän. Tämä lause kuuluu suomeksi: Ei kaikki kultaa mikä kiiltää. Mana-kieltosanan tunnemme ennestään, sitä seuraa kultaa merkitsevä kkori ja sen jäljessä tukuy, joka on tunnettavissa suomen tukku-sanassa, viimeiseksi sanaksi on quechua valinnut tuntemattoman kiilto-sanan, jolle kyllä olisi löytynyt kiiltävämpiäkin vastineita samasta sanakirjasta.

Tämä kori esiintyy Kalevalassa yhteyksissä, joissa sen kultaisesta luonteesta tuskin saattaa olla epäilyksiä. Siihen viittaa jo se, että sana tänäkin päivänä tarkoittaa korua ja koristetta, jotka menneinä aikoina ja etenkin Kalevalassa, ovat usein kultaa. Se esiintyy Kalevalassa myös hiusvärin määrittelynä ”keltainen koria” (kellu = adjektiivi: amarillo, de color del oro, siis keltainen, kullan värinen.) Ja Kalevalan tapoihin kuuluu ilmaista käsite useammalla kuin yhdellä sanalla, - ja sitä se ei tee turhan takia tai tyyliopillisista syistä.

Quechuan kori  esiintyy monessa yhteydessä selvemmin kuin suomalainen vastineensa kultaan liittyvänä. Sanana kulta ehkä on myöhäinen tulokas kielessämme, mutta se ei nähtävästi aiheudu siitä, ettemmekö olisi tuota jaloa metallia jo hamassa muinaisuudessa tunteneet.

Esille tullut kellu on perustana samaan tapaan kuin soma – monenlaisissa keltaiseksi muuttumista, kellastumista ilmaisevissa yhteyksissä. Että sana meillä nykyisin liittyy tiiviisti syksyn tuloon ja saa siitä melankolisen vivahteensa, on tulos ilmastollisten seikkojen vaikutuksesta kieleen.

Eräästä ahkerasta Kalevan tyttärestä sanotaan:

”Neiti oli mataramaalla,

 Paineli punapatoja,

 Keitti keltakattiloita...”

               

                Missä määrin säkeen matara-sana vastaa quechuan mataraa, on vaikea sanoa. Matara = enea, junco, josta saan sanakirjojeni avulla suomalaiseksi käännökseksi: osmankäämi, kaisla, vihvilä. – Päiväntasaajan kasvillisuus eroaa sen verran oman hyisen maapalamme vihannuuksista, että bontaaniset vertaukset pakostakin tuottavat laihan tuloksen. – Keltaista väriä keittivät kuitenkin mayat, inkat ja azteekit hyvällä menestyksellä ja ovat heidän keittoreseptinsä yhä tallella ja paikoitellen käytössäkin.

                Nimeltä mainittujen kasvien tunnistaminen on siis likipitäen mahdotonta. Todennäköisesti on kansan vaelluksen aikana alkuperäinen nimi siirtynyt matkan edistyessä seuraavalle, alkuperäistä jollakin tavalla muistuttavalle kasville. Tuskin edes Kalevalan pyhä pihlaja on oma itsensä tai edes sukua nykypäivän pihlajalle. Ja nimet, sellaiset kuin omenatammi, jonka kertona on lakkapää petäjä antavat aiheen olettaa, ettei moisia puita ikänään ole todellisuuden piirissä tavattu, vaan kasvavat ne mytologian vihannoivassa viidakossa.

                                

KIROT JA KAUNOTTARET

Näiden kahden kielen, suomen ja quechuan välillä ei ole nähtävissä ainoatatakaan välittävää porrasta tai läheistä sukulaista, eestiä ja aymaraa luonnollisesti lukuunottamatta. Toisin on laita likimain kaikissa Euroopan kielissä, joissa sanan kulku kielestä toiseen on seurattavissa ja sanan loppumuoto tunnistettavissa siitä huolimatta, että ainoakaan sen äänteistä ei enää muistuta alkuperäänsä.

Suomen ja quechuan suhteen on siis esimerkkien löydyttävä juuri näistä kahdesta kielestä, ja mikäli nämä yhtäläisyydet näiden lisäksi ovat löydettävissä muissa kielissä, voivat ne luonnollisesti olla todistuksena siitä,  että nekin kielet ovat tavalla tai toisella tekemisissä suomen ja quechuan  yhteisen pohjakielen kanssa. Näyttääkin siltä, että suomen vaikutus muihin kieliin on ollut huomattavasti suurempaa ja aikaisempaa kuin on uskottu. Tuon tapaiset seikat on kuitenkin jätettävä tämän käsittelyn ulkopuolelle. Sen verran kuitenkin sanoisin, että Alfredo Trombettin ajatus kaikkien kielten yhteisestä alkuperästä näyttää uskottavalta, jos kohta yhteinen sanavarasto äärimmäisyyksien välillä on vähäinen, rajoittuen ehkä muutamaan tavuun.

Ihmispuheen ikää ei ole onnistuttu millään tavalla määrittelemään, mutta se saattaa olla melko myöhäinen ilmiö inhimillisen ilmaisukyvyn lisänä. Ymmärtää, että sanalla on valta todellisuuden yli on nerokas keksintö ja ihmispuheen edellytys, siihen vaiheeseen saakka on kysymys signaaleista, jollaisia monet eläimet käyttävät mestarillisesti ilman että siitä silti syntyy keskustelua, jumalia ja teologiaa.

Suomen ja quechuan kohdalla eivät yhtäläisyydet ole muutaman tavun varassa, päinvastoin: niiden sukulaisuus on niin ilmeinen, että todennäköisesti niiden sijainti maapallon vastakkaisilla puolilla on ollut ainoana esteenä sukulaisuuden havaitsemiselle, asian näennäinen mahdottomuus on estänyt kielimiehiä kajoamasta kysymykseen. Nyttemmin ovat monella taholla harjoitetut tutkimukset kuitenkin  johtaneet siihen, että tuskin kukaan kieltää suomen intialaisia yhteyksiä. Keski– ja Etelä-Amerikan intiaanikulttuurin pääpiirteet ovat niin ehdottomasti yhteydessä Intiaan, että ei ole ainoastaan mahdollista, vaan pakko olettaa niiden juontavan juurensa Intiasta.

Mistä, milloin ja miten? Siinä ovat kysymykset,  joihin katson mahdolliseksi antaa järkevän ja johdonmukaisen vastauksen.

Monet suuret kirjastot ovat aikojen kuluessa tuhoutuneet, joukossa sekin, josta Kolumbus ammensi tietonsa, joihin ilmeisesti kuului maininta Keski-Amerikan intialaisista  yhteyksistä. Kuolemaansa asti hän pysyi väitteessään, että hän oli löytänyt meritien intiaan. Tämä tuskin voi merkitä muuta kuin, että hän katsoi alueen intialaiseksi samassa mielessä kuin Hong Kong voitaisiin katsoa englantilaiseksi. On melkoinen mielettömyys otaksua, että aikansa etevin purjehtija ei olisi osannut arvata asemaansa edes puolen maapallon tarkkuudella.