HAMPAAN VAIHEET

Erottuaan ovat  suomi ja quechua joutuneet erilaisten vaikutusten alaisuuteen, mutta jo siinä vaiheessa on kielen sisäinen voima ollut niin suuri, että molemmat haarautumat tahollaan ovat menestyksellisesti pystyneet pitämään puolensa ympäröivien kielten puristuksessa. Kielelliset lainat ovat kartuttaneet sanavarastoamme ja tulleet korvaamaan sanoja, jotka syystä tai toisesta ovat siirtyneet alkuperäisestä merkityksestään. Monet lainasanoiksi epäillyistä ovat mahdollisesti olleet kielessämme jo syntymästään, mutta viettäneet eläämäänsä kaikessa hiljaisuudessa.

Katsokaamme erästä esimerkkiä: sanotaan, että hammas on melkoisella varmuudella balttilainen lainasana kielessämme. Saattaapa ollakin. Ja jos niin on, että hampaamme on vieraasta suusta lähtöisin, tai niinkin, että sillä joskus on ollut nykyisestä poikkeava merkitys kielessämme, on meidän kysyttävä, mitä meillä sitä ennen oli leuassamme, ja kuinka tuon aikaisemman puruvälineemme menetimme?

Kysymyksessä ei nähdäkseni ollut jonkinlainen kielellinen maitohammas, vaan ehkä nykyistäkin vankempi syömäase, mutta näyttää olevan niin, että kaikella on taipumus muuttua kiroukseksi suomalaisessa suussa ja että alkuperäinen hampaamme on mennyt samaa tietä kuin maailmankaikkeutemme ’pacha’, josta paholaisemme ovat muistona. Hampaista ja maailmankaikkeudesta puheenollen, tämä on kyllä puolusteltavissa, joskaan ei anteeksiannettavissa.

Hampaiden merkitys ihmisen ruumiilliselle ja sielulliselle hyvinvoinnille on yhä suuri ja menneinä aikoina on niiden merkitys ollut vielä paljon suurempi. Ihmisen eliniän pitenemisessä on hammashoidolla huomattava osansa. – Hampaiden vaikutus alitajuiseen elämäämme on saanut Freudilta tulkintansa kuten niin moni muukin sielumme pimennoissa asustava seikka ja osoittaa jälleen, että kerran keksityt sanat eivät katoa olemattomiin, vaan siirtyvät niin tajuisten, kuin alitajuistenkin pakotteiden ajamina uusiin asemiin, kuten nähdään esimerkikisi quechuan kipi = hammassärky sanassa, joka omassa kielessämme on Kipumuodossa levinnyt kehomme kaikkiin kolkkiin jättäen leukapielessämme tilaa varsinaiselle hammassärylle, jonka tuskallisuutta se (kipu) ei paljosta käytöstä kuluneena pysty kuvaamaan.

Quechuan hammas, niin terve kuin pakottavakin, on nimeltään Kiru ja hammaslääkäri kiruka, joka jo kirjoitettuna vaikuttaa niin riipaisevalta, että on ehkä aihetta tuntea kiitollisuutta hänen kielestämme katoamisensa johdosta.

Somistamiseen liittyvänä sanana näimme koristautumisen. Tämän tapainen tavataan myös quechuassa perusmuodossa kori (ccori, kkori) ja sen merkitys on kulta.

Manan kkorichu tukuy kanchakkhkka – Lira käyttää sanakirjassaan tätä hirvittävää konsonanttien paljoutta, mutta muissa merkitsemissysteemeissä löytyy sellaisiakin,  jotka sisältävät ainoastaan puolet tai vähemmän. Tämä lause kuuluu suomeksi: Ei kaikki kultaa mikä kiiltää. Mana-kieltosanan tunnemme ennestään, sitä seuraa kultaa merkitsevä kkori ja sen jäljessä tukuy, joka on tunnettavissa suomen tukku-sanassa, viimeiseksi sanaksi on quechua valinnut tuntemattoman kiilto-sanan, jolle kyllä olisi löytynyt kiiltävämpiäkin vastineita samasta sanakirjasta.

Tämä kori esiintyy Kalevalassa yhteyksissä, joissa sen kultaisesta luonteesta tuskin saattaa olla epäilyksiä. Siihen viittaa jo se, että sana tänäkin päivänä tarkoittaa korua ja koristetta, jotka menneinä aikoina ja etenkin Kalevalassa, ovat usein kultaa. Se esiintyy Kalevalassa myös hiusvärin määrittelynä ”keltainen koria” (kellu = adjektiivi: amarillo, de color del oro, siis keltainen, kullan värinen.) Ja Kalevalan tapoihin kuuluu ilmaista käsite useammalla kuin yhdellä sanalla, - ja sitä se ei tee turhan takia tai tyyliopillisista syistä.

Quechuan kori  esiintyy monessa yhteydessä selvemmin kuin suomalainen vastineensa kultaan liittyvänä. Sanana kulta ehkä on myöhäinen tulokas kielessämme, mutta se ei nähtävästi aiheudu siitä, ettemmekö olisi tuota jaloa metallia jo hamassa muinaisuudessa tunteneet.

Esille tullut kellu on perustana samaan tapaan kuin soma – monenlaisissa keltaiseksi muuttumista, kellastumista ilmaisevissa yhteyksissä. Että sana meillä nykyisin liittyy tiiviisti syksyn tuloon ja saa siitä melankolisen vivahteensa, on tulos ilmastollisten seikkojen vaikutuksesta kieleen.

Eräästä ahkerasta Kalevan tyttärestä sanotaan:

”Neiti oli mataramaalla,

 Paineli punapatoja,

 Keitti keltakattiloita...”

               

                Missä määrin säkeen matara-sana vastaa quechuan mataraa, on vaikea sanoa. Matara = enea, junco, josta saan sanakirjojeni avulla suomalaiseksi käännökseksi: osmankäämi, kaisla, vihvilä. – Päiväntasaajan kasvillisuus eroaa sen verran oman hyisen maapalamme vihannuuksista, että bontaaniset vertaukset pakostakin tuottavat laihan tuloksen. – Keltaista väriä keittivät kuitenkin mayat, inkat ja azteekit hyvällä menestyksellä ja ovat heidän keittoreseptinsä yhä tallella ja paikoitellen käytössäkin.

                Nimeltä mainittujen kasvien tunnistaminen on siis likipitäen mahdotonta. Todennäköisesti on kansan vaelluksen aikana alkuperäinen nimi siirtynyt matkan edistyessä seuraavalle, alkuperäistä jollakin tavalla muistuttavalle kasville. Tuskin edes Kalevalan pyhä pihlaja on oma itsensä tai edes sukua nykypäivän pihlajalle. Ja nimet, sellaiset kuin omenatammi, jonka kertona on lakkapää petäjä antavat aiheen olettaa, ettei moisia puita ikänään ole todellisuuden piirissä tavattu, vaan kasvavat ne mytologian vihannoivassa viidakossa.