TAIVAS JA PAHA MAAILMA

Aika?

Aikamme?

Aikampi?

Sanojen taivutus yllä olevissa kysymyksissä näyttää jotenkin omituiselta, jos kohta täysin ymmärrettävältä. Mutta se mikä tekee asian omituiseksi ei ole sanojen taivutus, vaan kieli, josta ne ovat kotoisin. Vaikka nämä sanat sekä sisällöltään, että ulkonäöltään ihmeesti muistuttavat äidinkieltämme ovat ne lähtöisin niin kaukaa, että sitä kauemmaksi on tästä maapallon kolkasta vaikeata päästä. Ne ovat siis edellä alkamaamme inkakieltä, quechuaa, eli Runa-Simiä.

Yllä nähtävä aika-sana on, kuten aikaisemmatkin aikaisemmatkin esimerkkimme Isä Santo Tomásin nelisatavuotisesta sanakirjasta, mutta nyt otamme avuksemme erään uudemmankin, Jorge A. Liran Diccionario Kkechuwa-Español, vuodelta 1944, joka, niin kuin jo nimilehdestä näkyy, käyttää toista ja monikerakkeista tavausta.

Jos oletamme, että suomella on osansa Etelä-Amerikan kielessä ja kulttuurissa – olettamus, jonka useimmat kokemusteni mukaan ovat valmiit kieltämään pelkästä periaatteesta – on meidän kysyttävä, mitkä ovat ne sanat, joiden ensi sijalla voisi kuvitella säilyneen hamasta muinaisuudesta tähän päivään sellaisessa kunnossa, että ne yhä olisivat molemmissa kielissä tunnistettavissa.

 Siellä täällä luonnollisestikin jokin yksityinen sana, jonka todistusvoima on vähäinen oli sen samankaltaisuus oman sanamme kanssa kuinka ilmeinen tahansa. Sanokaamme esimerkiksi: mekko, joka muiden merkitystensä ohessa tarkoittaa mekkoa, hamo – hahmo, katu – katu, aysa – aisa jne.

Olisi helppo kuvitella että katu olisi luistunut suomeen toisesta kotimaisesta kielestämme, mutta vaikuttaa siltä, että asia on päinvastoin ja toisen suuntainen luisu tapahtunut jo paljon aikaisemmi, koska sana esiintyy Kalevalassakin, jonne se tuskin on voinut Helsingin katukilvistä harhautua. Mutta kuten sanottu, tulevat tällaiset yksityiset sanalliset yhteensattumat merkityksellisiksi vasta paljoutensa avulla tai muunlaisen todistusaineiston tukemana.

Ja painavampi aineisto olisi löydettävissä niin sanotun pakanuuden aikaisesta yhteisestä uskonnosta. Ja huomatkaamme, että tässä on kysymys todellisesta pakanuudesta, Kristuksen syntymää edeltävästä pimeydestä, ei bjarmien tai muiden äskeisten esi-isien sielullisesta synkkyydestä. Etelä-Amerikassa on katolinen kirkko pyyhkäissyt tieltään kaiken, ja itse olemme todennäköisesti menettäneet luottamuksemme vanhoihin jumaliimme jo ennen ensimmäisen lähetyssaarnaajan rannoillemme ilmestymistä. Kauan sitä ennen ovat molemmat kielet ja kulttuurit ajautuneet kumpikin omalle taholleen. Muinaisten, mahdollisesti yhteisten, jumalien tunnistaminen on vaikeata ja niiden identifioiminen tämän maailman alkujumalien kanssa vielä vaikeampaa.

Varmaa kuitenkin, että ihmispuhe aikojen alussa on syntynyt yhdestä ainoasta yksitavuisesta kurahduksesta ja siitä kasvanut siksi valtavaksi sekamelskaksi, jonka keskellä tänä päivänä yritämme saada äänemme kuuluville. Ja suomenkielinen kehitystaso on sellainen että on luultavaa, että kantavanhemmillamme on jonkinlainen osansa tuossa kallisarvoisessa alkukurahduksessa.

 Tässä minun on jälleen tehtävä ehdotus, joka suullisesti esitettynä on pöyristyttänyt lähimmäisiäni:

Suomen kielen tavaton vivahderikkaus, kieliopillinen monimutkaisuus ja näennäinen säännöttömyys ovat niin ainutlaatuiset eurooppalaisten kielten joukossa ja vaikuttavat samalla kummallisen kaksipohjaisilta, että kysyisin, eikö ole aihetta harkita mahdollisuutta, että kielemme on kaksinkertainen kirjakieli, toisin sanoen että se jossakin varhaisessa kehitysvaiheessaan on ollut kirjoitettu kieli ja mahdollisesti tuossa melko vieraassa muodossaan löydettävissä ihmiskunnan  annaaleista. Tämä kysymys tulee taas pian eteemme, mutta toistaiseksi pysymme Inkain parissa.