SUOMALAISTEN NURJA OSA

Kuten kirjailija Kurjensaari  sanoo, on meillä suomalaisilla tunne, että meitä jollakin tavoin on kohdeltu huonommin  kuin ansaitsemme ja että meidät itseasiassa on luotu esittämään huomattavampaa osaa elämän näyttämöllä. Missä määrin meillä on oikeus odottaa parempaa kohtelua en voi sanoa. En myöskään, olemmeko vai emmekö ansainneet sen. Olen samaa mieltä Kurjesaaren kanssa, että olkootpa tunteemme mitkä tahansa, on meillä enemmän kuin tarpeeksi selvittämistä jo nykyisessäkin kansallisessa roolissamme.

En siis esitä ajatuksiani kansallisen suuruudenhulluuden kannatukseksi ja kun kerron, että minusta näyttää, että kalevalaisella kansalla on osansa Meksikon ja Perun kadonneissa kulttuureissa, en tarkoita, että meillä olisi vähintäkään aihetta levennellä tämänhetkisillä saavutuksillamme, vaikka kunniaksemme sentään on sanottava, että jonkinlaista kehitystä parempaan päin meissä on tapahtunut, niin että tuskin kukaan voisi uskoa meidän koskaan uhranneen ihmissydämiä auringolle tai syyllistyneen rituaaliseen kannibalismiin.

Mutta tuo kansallinen tyydyttämättömyyden tunne meillä on ja sen selittämiseksi minun on turvauduttava Jungin kollektiiviseen alitajuntaan, joka ei suinkaan ole teoreettinen spekulaatio, vaan todellinen, jos kohta vaikeasti määriteltävä psykologinen ilmiö. Oma ankarasti spesialisoituva  aikamme tuntee nimetöntä kauhua kaikkien monitahoisten ilmiöiden äärellä ja pyrkii irti niin yksityisestä kuin kollektiivisestakin alitajunnasta, koska nämä eivät alistu rationalisoitaviksi vaan piiloutuvat järkiperäisen erikoisasiantuntijan katseelta.

Että Suomen kansan alitajunta vahvasti eroaa esimerkiksi lähimmän naapurimme Ruotsin kansallisesta alitajunnasta, on jokaiselle pintapuolisestikin psykoanalyysiin perehtyneelle selviö, siinä määrin on nimittäin niin tietoinen kuin tiedotonkin ajattelumme kieleen ja sanoihin sidottu. Tuo alitajuinen nurjan kohtalon tunne on kielemme säilyttämä muisto menneistä merkillisyyksistä, joiden jättämät jäljet ovat kielemme eristäytyneisyydessä säilyneet selvempinä kuin ehkä ainoassakaan muussa Euroopan kielistä, joissa kielellinen yhteensulautuminen ja kaikenlainen kanssakäyminen on ollut vilkkaampaa kuin omassa harvaanasutussa ja autiossa kolkassamme.

Nyt lienee jo selvillä ettei lukumme otsikko tarkoita menneisyyden taivasta ja nykyisyyden pahaa maailmaa, vaan on pelkästään vaikeasti selitettävä ja ehkä vaikeammin sulatettava pala todistusaineistoani.

Taivas on niitä sanojamme, joitten vivahteet ja alkuperä ovat melkoisen tarkasti tutkitut. Se tarkoittaa jumalaa ja nähdään sanskriitin devas-sanassa, se on latinan deus ja alkuosana teologiassamme ja osoittaa olemassaolollaan, että sana saattaa aikojen kuluessa  joutua millaisen pahoinpitelyn kohteeksi tahansa menettämättä silti todellista merkitystään.

Inkain theoskay – jumaluus on varmasti samaa sukuajuurta ja kauhistutti conquistadoreja, kuten koko Uuden Maailman uskonnollinen symboliikka, jonka painajaisunenomainen tuttavuus oli kuin – ja itseasiassa oli – heidän omasta alitajunnastaan.

Paitsi että taivas on yhteistä omaisuuttamme, oletan, että sillä on jokin osuus inkain taita- ja suomen taatto-sanassa.

Ja Paha Maailma sitten?

Luullakseni se on tullut pahemmaksi aikaa myöten, mutta sanaparin alkuperäinen merkitys on todennäköisesti ollut universumi. Sanan pacha joka esiintyy jumaluuksien nimissä, kääntää Francisci de Avila: Totus, integer, uniuersus, mundus, tempus – ja nämä ovat sen merkitykset uudemmissakin sanakirjoissa: maailmankaikkeus.

May-sanan erästä merkitystä katsoimme edellä, jolloin näimme että se voitiin kääntää sanoilla: jossa, missä, mitä ... paikka jossa. Se näyttää myös esiintyvän maata merkitsevänä, mutta niin epämääräisesti, että siitä on mahdotonta saada otetta, kuten kyllä on valitettavasti laita monen muun sanan. Oletan, vaikkei se tässä yhteydessä juuri ole välttämätöntä, että sanan  taustassa piileskelee äidillinen jumaluus.