TURKKI EI OLE TURKKI

Ei edes niin tavallinen ja selvä sana kuin turkki ole sitä miltä se näyttää. Kalevala kertoo nimittäin tuhatnyplästä turkista, jollaista määritystä ei eläimen nahasta voida käyttää. Tämä ei ole lainkaan merkityksetön huomautus. Jos Kalevalaa kuvitellaan permalais-suomalaisten turkismetsästäjien runoudeksi, niin on täysi aihe kysyä, mikseivät sankarit pukeudu turkkiinsa.  – Vielä on toinenkin kumma: Väinämöinen tarjoaa sille, joka merestä poimisi hänen kyyneleensä, palkinnoksi sulkaturkkia. Niin kyyneleet kuin sulatkin esittävät huomattavaa osaa Kalevalassa ja niihin syvennymme piankin, mutta ensiksi silmäämme uudelleen esillä olevaa säettä. Säe sanoo selvästi, että loitsivasta hypnotisoinnista on kysymys ja tämä tuo uuden puolen esiin Lemminkäisen olemuksessa ja se puoli nähdään runossa Lemminkäinen ja Tiera, fragmentaarinen ja keskeneräinen runo, joka puutteellisuudestaan huolimatta kykenee valaisemaan Lemminkäisen olemusta.

”Mistä saisin miehen toisen.

 Sekä miehen, jotta miekan

 Ahille soan avuksi,

 Liioin voivalle lisäksi?

 Onpa Tiera tieossani,

 Kuura kuulemaissani,

 Siitä saanen miehen toisen

 Sekä miehen jotta miekan

 Ahille suoan avuksi

 Liioin voivalle lisäksi .”

Aikaisemmin on huomautettu, että Lemminkäinen kaikesta päättäen on ainoa poika. Mutta kuka on Tiera? Selitykseksi turvaudun suoraa päätä quechuan sanakirjaan. T´ra = kaksonen. Kuura sitten? Khuru = hypnos. - Tiera on eräs puoli Lemminkäisessä. Mutta jos niin on, miksi Kalevala esittää hänet erilliseksi yksilöksi?

Kysymys tulee saamaan vastauksensa, mutta katsokaamme edelleen:

Ennen Pohjolan matkaa saa Lemminkäinen muitten varoitusten joukossa äidiltään seuraavan:

”Ellös vainen poikueni,

 Menkö Pohjolan tuville...

 Siellä Lappi laulanevi,

Tunkenevi Turjalainen. ”

Tähän vastaa Lemminkäinen, joka ei yleensä pahemmin kärsi itseluottamuksen puutteesta:

”Ei minua laula Lappi,

 Eikä tungeTurjalainen...”

Lapin nykyisellä kansalla ei tässä varmaankaan ole osaa vaan kuuluvat nämä lappalaiset kalevalaisten jumaluuksien joukkoon. Ja sana on ilmeisesti sama kuin Kalevalan leppäinen, joka usein esiintyy yhteyksissä, joissa se ei voi merkitä nimistään puuta, vaan painajaismaista valekuvaa, jollaisella Lemminkäinen aikoo pettää kokkoa:  tulilintua:

”Laulan leppäisen hevosen,

Laulan leppäisen urohon

Sivutseni siirtymähän,

Eestäni vaeltamahan,

Itse sorsana sukellan,

Allina alenteleime

Kouritse Kokon kynimen,

Vaakalinnun varpahitse...”

Quechuan llapi  on painajaisuni ja samasta juuresta syntyvät painajaisten tekijät ja näkijät. Vaka vanha Väinämöinen puolestaan sanookin suoraan:

”Syö, susi, unennäkijä,

Tapa, tauti, lappalainen.”

Se, joka yrittää konkretisoida unikuvat todellisuuden kansoiksi ajautuu armotta harhapoluille, joilla ei Kalevalan kanssa ole mitään tekemistä.

Tuoni, jonne Lemminkäinen Märkähatun ampumana joutuu, on merkitykseltään melko laaja, mutta sen sisällys on sentään jokaiselle niin selvä, että verrattuna quechuan sanaan Thuni  = escombro, ruina de fabrica o edificion, adj. ruinoso, - siis tuho, perikato – äänteellinen ja sisällyksellinen yhtäläisyys ovat jokaisen sekä kuultavissa, että nähtävissä. Samaa juurta (yuri  = alkuperä, juuri) on mahdollisesti myös thaniyay, joka tarkoittaa taantumista. Ehkä ovat nämä sukua kreikkalaisten Tanatokselle.

Mutta emme voi jättää Lemminkäistä Tuonelaan, joten seuraavan sanamme käytämme hänen palastuksekseen.

”Tuop´ on äiti

Lemminkäisen,

Vetelevi vielä kerran

Haravalla vaskisella

 Pitkin Tuonelan jokea...”

Harava, jonka avulla Lemminkäinen palaa elollisten piiriin on quechuassakin Harava, joka olisi sopinut mainittavaksi maanviljelyksen yhteydessä, jollei Lemminkäisemme sitä niin kipeästi olisi kaivannut.