RUNO-SUOMI JA RUNA SIMI

Palataksemme nyt toistaiseksi vielä kielellisten merkillisyyksien seuraan, voimme tarkastaa erästä kohtaa Lemminkäisen kosintaretkestä Pohjolaan. Muistamme, että sana runo, joka kielessämme nykyisin tarkoittaa runoa, merkitsee quechuassa ihmistä (runa) ja quechuan kielen varhaisempi nimitys on Runa-Simi  (sananmukaisesti:  Ihmis-suu, ihmis-puhe). Käsitykseni on, että runo on suomessa omannut samantapaisen merkityksen. Muulla tavoin on tuskin seuraava ote Lemminkäisen loitsimisesta ymmärrettävissä:

”Lauloi laulajat parahat

 Pahimmiksi laulajiksi,

 Kivet suuhun syrjin syösti,

 Paaet lappehin lateli

 Parahille laulajille,

 Taitavimmille runoille”

Samalla tavoin käytetään runoa Kalevalan päätesanoissa ja tämä joka tapauksessa osoittaa, että on mielikuvitukseen turvautumatta mahdollista kääntää runa-simi runo-suomeksi  ja katsoa molempien merkitsevän ihmispuhetta. Tämä tietysti sillä varauksella, että Lönnrot ei ole syyllistynyt omavaltaisuuksiin sanan suhteen.

On ehkä paikallaan huomauttaa, että Kalevalassa ei laulaminen yleensä tarkoita ajankuluksi musisoimista, vaan tietämistä ja taitamista. Koko Suomen kansan tietämys, josta Kalevala on osa, on ollut kalevalaisessa runomuodossa. Mahdolliset ajanvietelaulut ovat varmasti kuuluneet toiseen kokoelmaan.

Ja edelleen Lemminkäisestä:

”Jop´on loihe loitsijaksi,

 Laikahtihe laulajaksi...”

Olisi helppo kuvitella, että laikahtihe olisi turhanpäiväinen täyte laulamisen lisänä, mutta niin ei ole asia. Kalevala kylläkin sanoo asian moninkertaisesti, mutta niin merkityksettömiä sanoja kuin ’ `laikahtihe´ päällisin puolin on, ei Kalevala tunne. Kerron tarkoituksena on selventää edellisen rivin kertoma,  turhaksi se käy vain ymmärtämättömyytemme tähden.

Tämän seikan selventämiseksi meidän on palattava ilmiöön johon jo aikaisemmin olemme jonkin verran tutustuneet –tar, tarkka, sapa ja kapakk – sanojen yhteydessä. Pohjolan häävalmisteluissa tapaamme seuraavat rivit:

”Osmotar oluen seppä,

 Kapo, kaljojen tekijä...”

Olemme nähneet että sanat sapay ja kapakk (jotka esiintyvät myöskin muodoissa sapa, capac, capa jne. ) ovat merkitykseltään jotakuinkin identtiset ja esiintyvät vaihtoehtoisina toimeenpanevan Inkan arvonimessä. Tiedämme myös, että niiden suomalaiset vastineet ovat: saapa, seppo ja seppä. – K:n ja S:n välinen ero ei varmastikaan ole ollut selvä yhteisessä alkukielessä, mutta ero on tässä sanassa tapahtunut jo varhain, koska sekä quechuassa että suomessa tavataan niin K:lla kuin S:llä varustettu muoto. Suomen saapa, seppä on K:lla varustettuna kapo. (Kapo ei, kuten jokainen jolla Kalevala on käden ulottuvilla, voi todeta, tarkoita kapeata, vaan jonkinlaista jumalatarta. ) Se taipuu kapo, kavon ja samaa juurta ovat ilmeisesti kaikki Kalevan kaveet . – Ja näemme, että seppäkään ei välttämättä pajapekkaa merkitse, koskapa kaljankin tekijästä voidaan se sanoa.

Mitä sitten tulee säkeessä esiintyvään tekijä-sanaan tavataan sekin quechuassa muodossa tekktikk, jollaisena se nimenomaan tarkoittaa kiljunvalmistuksessa puuhailevaa naista. Saman sanan eräs muoto tuli juuri esille Lemminkäisen yhteydessä: ”Terästarha teeksennelty”, tämän sanan quechua-asu on tekksi (Santo Tomásin: ticsin) ja merkitys perustaminen, rakentaminen.  Ja että Osmottaren kaljanteko on perustavaa laatua, selviää siitä, että mainittu jumalatar vasta keksii oluttansa ja monien epäonnistuneiden yritysten jälkeen saa valmiiksi voimallisen juomansa. Ja Osmottaren edesottamuksilla halusin näyttää, että Kalevalan toistot eivät ole merkityksettömiä silloinkaan, kun ne päällisin puolin näyttävät tyhjänpäiväisiltä, kuten  `laikahtihe´, jonka sisällys olettaakseni on löydettävissä laykka  = brujo, hechizero = noita, tietäjä, laykkachiy  = mandar hacer alguna brujeria, hacer embrujar ja muista tästä juuresta juontuvista loitsimista ja taikomista tarkoittavista sanoista. – Ja edelleen Lemminkäisen laulaessa:

”Tulta iski turkin helmat,

  Valoi silmät valkeata...”