KESKIKAUPUNKI CUZCO

Kuska ja keski. – Tässä tulee taas eräs ajattelemisen arvoinen asia eteen. – Cuzco tai kuten se myöskin kirjoitetaan Kosko tarkoittaa Garcilaso de la Vegan mukaan napaa. Ja olisi siis kuvaannollisesti suomennettavissa keskukseksi, etenkin kun on otettava huomioon, että quechua sisältää toisen napamaisen sanan: Naupa = primero. Ensimmäinen, johtaja jne, joka erinomaisesti olisi soveltunut inkain pääkaupungin nimeksi, jos se olisi tahdottu navaksi ristiä.

Cuzcon tulkinnaksi on annettu monia muitakin ehdotuksia, mutta kaupungin asema ja inkain tunnettu järjestyksen rakkaus ja asiallisuus viittaavat siihen, että he pääkaupunkiaan kastaessaan ovat tyytyneet tuollaiseen yksinkertaiseen ja selvään määritelmään: Kosko, keskus.

Kuska-sanalla on rinnakkaisilmiönä chaupi, joka sopii käytettäväksi esimerkiksi keskipäivästä puhuttaessa: Chaupi punchau. Oletan sanan olevan sukua suomen sovulle, sopu sisältää jo sinänsä puolittamisen ajatuksen. Seppo Ilmarinen käyttää sitä myös puolison synonyyminä:

”Toivon kullaista sopua,

 Hopeista puolisoa ”.

Otan vielä esille erään keskivälin käsitteeseen liittyvän sanan:

                               

            Malta = mediano, de porte proporcianado, ni grande ni pequeño.

Malta rumi = piedra mediana.

Malta kay = calidad de mediano, que no es ni alto ní bajo, ni grande ni chico: Siis keskinkertainen, keskikokoinen, ei suuri eikä pieni, toisin sanoen: maltillinen, maltikkuus, maltti.

Kun näinkin vaikea käsite kuin tässä esille tullut keskimmäisyys kahdessa kielessä omaa näin monipuolisen yhteisen sanavaraston on kielten yhtäläisyyksiin suhtauduttava vakavasti. Koska kuitenkin vaikuttaa siltä, että maantieteelliset etäisyydet, rotuopilliset eroavaisuudet ja muut asiaankuulumattomat seikat ovat pahimpana esteenä yhteyksien ymmärtämisen tiellä, jätämme kielellisen vertailumme tähän ja käymme käsiksi seuraavaan edessämme kohoavaan vastaukseen.

Luonnollisesti kaivattaisiin esimerkkejä, mutta ennen kuin niistä olisi vastaavaa hyötyä on meidän katsottava erästä seikkaa, joka nähdäkseni on kokonaan jäänyt vaille tutkijain huomiota.

Ensi viikolla:

UUSIA KUVIA KALEVALASTA

PURAA JA ERIPURAA

Aikaisemmin näimme sanan pura kuun yhteydessä, quilla pura jollaisena se tarkoittaa täyttä kuuta. Tämä sana on löydettävissä porottaa ja poru sanoissamme. Muistamme sen myös kuuluneen sanskriitin sanavarastoon: puru hutah = rukoilla suureen ääneen, toisin sanoen poruhuutaa. – Jos tämä olisi yksinäinen ilmiö suomen ja quechuan kanssakäymisessä, saattaisi sen kuitata mielenkiinnottomana tilapäisyytenä, mutta toinen pura-sana tulee vahvistukseksi: Francisci de Avila kääntää tämän myöhemmän puran latinaksi: par, copula, mutuo, inter se, - pari keskenään, tasa-arvoinen jne. Tästä ei voisi kuvitella, että sillä olisi suomen kielen kanssa tekemistä, koska pari kai lasketaan latinalaiseksi lainaksi kielessämme. Ilmeisesti ovat kuitenkin pura ja pari lähtöisin yhteisestä juuresta, mutta se ei vaikuta seikkaan josta nyt on kysymys. Pura on yhä kielessämme, mutta kansamme äkeän mielenlaadun vaikutuksesta tavattavissa ainoastaan päinvastaisessa merkityksessä: eripura, eripuraisuus josta kuitenkin käy esiin, että pelkällä puralla joskus on ollut positiivinen sanottavansa. Sana on lisäksi sen luontoinen, että on täysi syy olettaa sen kuuluvan ihmiskunnan iäkkäimpään sanastoon ja löytyvän samantapaisena lukemattomista kielistä. Kkhari pura = miesten kesken. Pana pura = sisarten kesken ja vielä vertailun vuoksi suomalainen eripura, joka tavallisesti vallitsee kaikkien kesken. – Quechuassa tavataan vielä muutamia muita samalta kuulostavia sanoja ja minusta näyttää, että pyörä ja pyöriä ovat johdettavissa niistä. Juuri tästä sanasta kyseen ollen on huomattava se erikoislaatuinen seikka , että enempää Kalevala kuin vanhempi quechuakaan eivät tunne varsinaista pyöräkäsitettä. – Puri: Fr. de Avilan mukaan on sen kantamerkityksenä = ambulans. J. Lira tulkitsee sen esimerkiksi: kulkea edestakaisin, harhailla ympäriinsä.

Joukahainen rukoilee Väinämöistä: ”Pyörrä jo pyhät sanasi” ja siinä nähdään luultavasti myöhempi pyörä-sanamme varhaisemmassa käytössään. Myöskin pyörre esiintyy Kalevalassa ja vaikuttaa olevan yhteydessä tähän käsitteeseen.

Samalta kuuluvista sanoista otan vielä esimerkiksi quechuan sanan puro = vedensäilytyskalebassi, jonka äärelle joudumme palaamaan tuonnempana.

Eräällä juuri näkemistämme pura-sanoista oli merkityksenään muun muassa keskenään, joka meillä muodostetaan keski-sanan avulla. Katsotaanpa mitä quechualla on tähän ilmoitettavana.

Kuska = junto, cercano, unido, cerca.

Kuska punchau = mediodia, cenit.

Kuskalla = juntamente, igualmente.

Kuskanchay = dividir una cosa en mitades.

Kuskankayay = fluctuar en un términi medio.

Kuskan = mitad , parte que resulta de una division igual.

Kuskannin = una mitad, igual a la mitad, medio.

Siis: Keskimäärin, keskipäivä, puoliväli, jakaa keskeltä, keskeinen. Esimerkkiriviä olisi voinut  jatkaa vähintään saman matkan kuin mitä suomen keski-sanasta voi kuvitella muodostuvan.

Jos ajattelemme, että tutkijat ovat yhtä mieltä sellaisesta seikasta kuin että Japanin Emma ja Ruotsin Ymer ovat pohjaltaan sama sana kuin Suomen Jumala, niin voipa sanoa, että keski ja kuska ynnä muut tähänastiset vertailuparimme ovat lähinna katsottava identtisiksi kaksosiksi.

KASVEJA JA PUITA

               Todellisemmat yhtäläisyydet kielten välillä löytyvät yleisnimitysten joukosta. Kaspi  (Santo Tomás: Caspi, caspe.) on pieni puu, toisin sanoen kasvi. Sanaa saatetaan käyttää myös vähäisemmästä rakennuspuusta, joka tapauksessa ehdottaa Santo Tomás sitä sellaiseenkin tarkoitukseen, mutta hän on kommentaareissaan niin lakooninen, että sanankäytön vivahteet eivät juuri pääse esiin.

               

                Kun Lemminkäinen palaa tajuihinsa Tuonelan joella, hän lausuu:

                                ”Viikon, utra, uinaelin,

         Kauan malkio makasin...”                                                                                                                            

                Sen jälkeen hän oitis muistaa kesken katkenneet naisseikkailunsa ja aikoo lähteä niitä jatkamaan jumalallisen velvollisuudentuntonsa ajamana, mitkä aikeet hänen äitinsä onnistuu tilapäisesti häätämään hänen mielestään. Koska Lemminkäisen ihmeelliset seikkailut ovat jokaisen ulottuvilla Kalevalassamme, en kajoa asian siihen puoleen, vaan äskeisessä säkeessä esille tulleeseen malkio-sanaan, niin kuivalta kuin tällainen sanaan takertuminen vaikuttaakin.

Mallki tarkoittaa quechuassa muun muassa maassa makaavaa kuollutta puuta. Tämä sopisi Lemminkäisen lauseen sisällöksi. Mahdollista on, että  malkio on samaa puuta kuin raamatullinen malka silmässämme. – Suomen malkiosta voisi tietysti tehdä adjektiivin malkiomainen tai jonkin sen tapaisen. Nykykielessämme ei sanaa kuitenkaan sanottavasti käytetä, mutta quechuassa sillä on monia johdannaisia.

Mallkik kullun merkitsee polttopuuta ja kullu yksinäänkin on käytettävissä siinä merkityksessä ja että se alkuperältään on sama kuin suomen kulo näyttää minusta melko selvältä. Suomen kelo lienee haarautuma samasta puusta. Kullu on se sana, jolla inkat saavat aikaan sellaiset solvaukset joihin me käytämme puuta. Kullu runa olisi käännettävissä puupääksi ja täytyypä sanoa, että he tässä ovat astetta etevämpiä, koska heidän vertauksestaan käy esiin, ettei kysymys ole edes tuoreesta puusta.

Curco = viga, para edificio (Santo Tomás)

Kurku = tronco, leño grueso, madero o viga de buen grosor.

Kurku on siis tukevampi hirsi. Meillä on kurki saanut vahvistuksekseen hirsi-sanan erottuakseen pitkäkaulalinnuista ynnä muista samalta kuuluvista, mutta Kalevala käyttää kurki-hirren sijasta myös kurkiaista:

                                

                               ”Alle kuulun kurkiaisen.”

               

Kuten mallki ja kullu on myöskin kurku perustana monille muille quechuan sanoille. Kurkullaña = gruesisimo, muy grueso; siis hyvin paksu. Tässä meillä on hyvä tilaisuus katsoa erästä quechualle ominaista piirrettä: kurkullaña on eräänlainen absoluuttinen superlatiivi, lausuu sanakirjan tekijä. Koska kurkunlainen ei kielessämme ole käytössä otamme vertailukohteeksi käännöksen paksu, paksunlainen. Paksunlainen omaa saman päätteen kuin quechuaesimerkkimme – huomattava on myös että suomen n tällaisissa sanoissa on kieliopintekijäin aikaansaannosta eikä yleensä kuulu normaalissa puheessa – ja on samassa mielessä vertailun ulkopuolella jos kohta onkin virheellistä kutsua sitä tai sen quechua-vastinetta absoluuttiseksi superlatiiviksi.

HAMPAAN VAIHEET

Erottuaan ovat  suomi ja quechua joutuneet erilaisten vaikutusten alaisuuteen, mutta jo siinä vaiheessa on kielen sisäinen voima ollut niin suuri, että molemmat haarautumat tahollaan ovat menestyksellisesti pystyneet pitämään puolensa ympäröivien kielten puristuksessa. Kielelliset lainat ovat kartuttaneet sanavarastoamme ja tulleet korvaamaan sanoja, jotka syystä tai toisesta ovat siirtyneet alkuperäisestä merkityksestään. Monet lainasanoiksi epäillyistä ovat mahdollisesti olleet kielessämme jo syntymästään, mutta viettäneet eläämäänsä kaikessa hiljaisuudessa.

Katsokaamme erästä esimerkkiä: sanotaan, että hammas on melkoisella varmuudella balttilainen lainasana kielessämme. Saattaapa ollakin. Ja jos niin on, että hampaamme on vieraasta suusta lähtöisin, tai niinkin, että sillä joskus on ollut nykyisestä poikkeava merkitys kielessämme, on meidän kysyttävä, mitä meillä sitä ennen oli leuassamme, ja kuinka tuon aikaisemman puruvälineemme menetimme?

Kysymyksessä ei nähdäkseni ollut jonkinlainen kielellinen maitohammas, vaan ehkä nykyistäkin vankempi syömäase, mutta näyttää olevan niin, että kaikella on taipumus muuttua kiroukseksi suomalaisessa suussa ja että alkuperäinen hampaamme on mennyt samaa tietä kuin maailmankaikkeutemme ’pacha’, josta paholaisemme ovat muistona. Hampaista ja maailmankaikkeudesta puheenollen, tämä on kyllä puolusteltavissa, joskaan ei anteeksiannettavissa.

Hampaiden merkitys ihmisen ruumiilliselle ja sielulliselle hyvinvoinnille on yhä suuri ja menneinä aikoina on niiden merkitys ollut vielä paljon suurempi. Ihmisen eliniän pitenemisessä on hammashoidolla huomattava osansa. – Hampaiden vaikutus alitajuiseen elämäämme on saanut Freudilta tulkintansa kuten niin moni muukin sielumme pimennoissa asustava seikka ja osoittaa jälleen, että kerran keksityt sanat eivät katoa olemattomiin, vaan siirtyvät niin tajuisten, kuin alitajuistenkin pakotteiden ajamina uusiin asemiin, kuten nähdään esimerkikisi quechuan kipi = hammassärky sanassa, joka omassa kielessämme on Kipumuodossa levinnyt kehomme kaikkiin kolkkiin jättäen leukapielessämme tilaa varsinaiselle hammassärylle, jonka tuskallisuutta se (kipu) ei paljosta käytöstä kuluneena pysty kuvaamaan.

Quechuan hammas, niin terve kuin pakottavakin, on nimeltään Kiru ja hammaslääkäri kiruka, joka jo kirjoitettuna vaikuttaa niin riipaisevalta, että on ehkä aihetta tuntea kiitollisuutta hänen kielestämme katoamisensa johdosta.

Somistamiseen liittyvänä sanana näimme koristautumisen. Tämän tapainen tavataan myös quechuassa perusmuodossa kori (ccori, kkori) ja sen merkitys on kulta.

Manan kkorichu tukuy kanchakkhkka – Lira käyttää sanakirjassaan tätä hirvittävää konsonanttien paljoutta, mutta muissa merkitsemissysteemeissä löytyy sellaisiakin,  jotka sisältävät ainoastaan puolet tai vähemmän. Tämä lause kuuluu suomeksi: Ei kaikki kultaa mikä kiiltää. Mana-kieltosanan tunnemme ennestään, sitä seuraa kultaa merkitsevä kkori ja sen jäljessä tukuy, joka on tunnettavissa suomen tukku-sanassa, viimeiseksi sanaksi on quechua valinnut tuntemattoman kiilto-sanan, jolle kyllä olisi löytynyt kiiltävämpiäkin vastineita samasta sanakirjasta.

Tämä kori esiintyy Kalevalassa yhteyksissä, joissa sen kultaisesta luonteesta tuskin saattaa olla epäilyksiä. Siihen viittaa jo se, että sana tänäkin päivänä tarkoittaa korua ja koristetta, jotka menneinä aikoina ja etenkin Kalevalassa, ovat usein kultaa. Se esiintyy Kalevalassa myös hiusvärin määrittelynä ”keltainen koria” (kellu = adjektiivi: amarillo, de color del oro, siis keltainen, kullan värinen.) Ja Kalevalan tapoihin kuuluu ilmaista käsite useammalla kuin yhdellä sanalla, - ja sitä se ei tee turhan takia tai tyyliopillisista syistä.

Quechuan kori  esiintyy monessa yhteydessä selvemmin kuin suomalainen vastineensa kultaan liittyvänä. Sanana kulta ehkä on myöhäinen tulokas kielessämme, mutta se ei nähtävästi aiheudu siitä, ettemmekö olisi tuota jaloa metallia jo hamassa muinaisuudessa tunteneet.

Esille tullut kellu on perustana samaan tapaan kuin soma – monenlaisissa keltaiseksi muuttumista, kellastumista ilmaisevissa yhteyksissä. Että sana meillä nykyisin liittyy tiiviisti syksyn tuloon ja saa siitä melankolisen vivahteensa, on tulos ilmastollisten seikkojen vaikutuksesta kieleen.

Eräästä ahkerasta Kalevan tyttärestä sanotaan:

”Neiti oli mataramaalla,

 Paineli punapatoja,

 Keitti keltakattiloita...”

               

                Missä määrin säkeen matara-sana vastaa quechuan mataraa, on vaikea sanoa. Matara = enea, junco, josta saan sanakirjojeni avulla suomalaiseksi käännökseksi: osmankäämi, kaisla, vihvilä. – Päiväntasaajan kasvillisuus eroaa sen verran oman hyisen maapalamme vihannuuksista, että bontaaniset vertaukset pakostakin tuottavat laihan tuloksen. – Keltaista väriä keittivät kuitenkin mayat, inkat ja azteekit hyvällä menestyksellä ja ovat heidän keittoreseptinsä yhä tallella ja paikoitellen käytössäkin.

                Nimeltä mainittujen kasvien tunnistaminen on siis likipitäen mahdotonta. Todennäköisesti on kansan vaelluksen aikana alkuperäinen nimi siirtynyt matkan edistyessä seuraavalle, alkuperäistä jollakin tavalla muistuttavalle kasville. Tuskin edes Kalevalan pyhä pihlaja on oma itsensä tai edes sukua nykypäivän pihlajalle. Ja nimet, sellaiset kuin omenatammi, jonka kertona on lakkapää petäjä antavat aiheen olettaa, ettei moisia puita ikänään ole todellisuuden piirissä tavattu, vaan kasvavat ne mytologian vihannoivassa viidakossa.

                                

KIROT JA KAUNOTTARET

Näiden kahden kielen, suomen ja quechuan välillä ei ole nähtävissä ainoatatakaan välittävää porrasta tai läheistä sukulaista, eestiä ja aymaraa luonnollisesti lukuunottamatta. Toisin on laita likimain kaikissa Euroopan kielissä, joissa sanan kulku kielestä toiseen on seurattavissa ja sanan loppumuoto tunnistettavissa siitä huolimatta, että ainoakaan sen äänteistä ei enää muistuta alkuperäänsä.

Suomen ja quechuan suhteen on siis esimerkkien löydyttävä juuri näistä kahdesta kielestä, ja mikäli nämä yhtäläisyydet näiden lisäksi ovat löydettävissä muissa kielissä, voivat ne luonnollisesti olla todistuksena siitä,  että nekin kielet ovat tavalla tai toisella tekemisissä suomen ja quechuan  yhteisen pohjakielen kanssa. Näyttääkin siltä, että suomen vaikutus muihin kieliin on ollut huomattavasti suurempaa ja aikaisempaa kuin on uskottu. Tuon tapaiset seikat on kuitenkin jätettävä tämän käsittelyn ulkopuolelle. Sen verran kuitenkin sanoisin, että Alfredo Trombettin ajatus kaikkien kielten yhteisestä alkuperästä näyttää uskottavalta, jos kohta yhteinen sanavarasto äärimmäisyyksien välillä on vähäinen, rajoittuen ehkä muutamaan tavuun.

Ihmispuheen ikää ei ole onnistuttu millään tavalla määrittelemään, mutta se saattaa olla melko myöhäinen ilmiö inhimillisen ilmaisukyvyn lisänä. Ymmärtää, että sanalla on valta todellisuuden yli on nerokas keksintö ja ihmispuheen edellytys, siihen vaiheeseen saakka on kysymys signaaleista, jollaisia monet eläimet käyttävät mestarillisesti ilman että siitä silti syntyy keskustelua, jumalia ja teologiaa.

Suomen ja quechuan kohdalla eivät yhtäläisyydet ole muutaman tavun varassa, päinvastoin: niiden sukulaisuus on niin ilmeinen, että todennäköisesti niiden sijainti maapallon vastakkaisilla puolilla on ollut ainoana esteenä sukulaisuuden havaitsemiselle, asian näennäinen mahdottomuus on estänyt kielimiehiä kajoamasta kysymykseen. Nyttemmin ovat monella taholla harjoitetut tutkimukset kuitenkin  johtaneet siihen, että tuskin kukaan kieltää suomen intialaisia yhteyksiä. Keski– ja Etelä-Amerikan intiaanikulttuurin pääpiirteet ovat niin ehdottomasti yhteydessä Intiaan, että ei ole ainoastaan mahdollista, vaan pakko olettaa niiden juontavan juurensa Intiasta.

Mistä, milloin ja miten? Siinä ovat kysymykset,  joihin katson mahdolliseksi antaa järkevän ja johdonmukaisen vastauksen.

Monet suuret kirjastot ovat aikojen kuluessa tuhoutuneet, joukossa sekin, josta Kolumbus ammensi tietonsa, joihin ilmeisesti kuului maininta Keski-Amerikan intialaisista  yhteyksistä. Kuolemaansa asti hän pysyi väitteessään, että hän oli löytänyt meritien intiaan. Tämä tuskin voi merkitä muuta kuin, että hän katsoi alueen intialaiseksi samassa mielessä kuin Hong Kong voitaisiin katsoa englantilaiseksi. On melkoinen mielettömyys otaksua, että aikansa etevin purjehtija ei olisi osannut arvata asemaansa edes puolen maapallon tarkkuudella.

TURKKI EI OLE TURKKI

Ei edes niin tavallinen ja selvä sana kuin turkki ole sitä miltä se näyttää. Kalevala kertoo nimittäin tuhatnyplästä turkista, jollaista määritystä ei eläimen nahasta voida käyttää. Tämä ei ole lainkaan merkityksetön huomautus. Jos Kalevalaa kuvitellaan permalais-suomalaisten turkismetsästäjien runoudeksi, niin on täysi aihe kysyä, mikseivät sankarit pukeudu turkkiinsa.  – Vielä on toinenkin kumma: Väinämöinen tarjoaa sille, joka merestä poimisi hänen kyyneleensä, palkinnoksi sulkaturkkia. Niin kyyneleet kuin sulatkin esittävät huomattavaa osaa Kalevalassa ja niihin syvennymme piankin, mutta ensiksi silmäämme uudelleen esillä olevaa säettä. Säe sanoo selvästi, että loitsivasta hypnotisoinnista on kysymys ja tämä tuo uuden puolen esiin Lemminkäisen olemuksessa ja se puoli nähdään runossa Lemminkäinen ja Tiera, fragmentaarinen ja keskeneräinen runo, joka puutteellisuudestaan huolimatta kykenee valaisemaan Lemminkäisen olemusta.

”Mistä saisin miehen toisen.

 Sekä miehen, jotta miekan

 Ahille soan avuksi,

 Liioin voivalle lisäksi?

 Onpa Tiera tieossani,

 Kuura kuulemaissani,

 Siitä saanen miehen toisen

 Sekä miehen jotta miekan

 Ahille suoan avuksi

 Liioin voivalle lisäksi .”

Aikaisemmin on huomautettu, että Lemminkäinen kaikesta päättäen on ainoa poika. Mutta kuka on Tiera? Selitykseksi turvaudun suoraa päätä quechuan sanakirjaan. T´ra = kaksonen. Kuura sitten? Khuru = hypnos. - Tiera on eräs puoli Lemminkäisessä. Mutta jos niin on, miksi Kalevala esittää hänet erilliseksi yksilöksi?

Kysymys tulee saamaan vastauksensa, mutta katsokaamme edelleen:

Ennen Pohjolan matkaa saa Lemminkäinen muitten varoitusten joukossa äidiltään seuraavan:

”Ellös vainen poikueni,

 Menkö Pohjolan tuville...

 Siellä Lappi laulanevi,

Tunkenevi Turjalainen. ”

Tähän vastaa Lemminkäinen, joka ei yleensä pahemmin kärsi itseluottamuksen puutteesta:

”Ei minua laula Lappi,

 Eikä tungeTurjalainen...”

Lapin nykyisellä kansalla ei tässä varmaankaan ole osaa vaan kuuluvat nämä lappalaiset kalevalaisten jumaluuksien joukkoon. Ja sana on ilmeisesti sama kuin Kalevalan leppäinen, joka usein esiintyy yhteyksissä, joissa se ei voi merkitä nimistään puuta, vaan painajaismaista valekuvaa, jollaisella Lemminkäinen aikoo pettää kokkoa:  tulilintua:

”Laulan leppäisen hevosen,

Laulan leppäisen urohon

Sivutseni siirtymähän,

Eestäni vaeltamahan,

Itse sorsana sukellan,

Allina alenteleime

Kouritse Kokon kynimen,

Vaakalinnun varpahitse...”

Quechuan llapi  on painajaisuni ja samasta juuresta syntyvät painajaisten tekijät ja näkijät. Vaka vanha Väinämöinen puolestaan sanookin suoraan:

”Syö, susi, unennäkijä,

Tapa, tauti, lappalainen.”

Se, joka yrittää konkretisoida unikuvat todellisuuden kansoiksi ajautuu armotta harhapoluille, joilla ei Kalevalan kanssa ole mitään tekemistä.

Tuoni, jonne Lemminkäinen Märkähatun ampumana joutuu, on merkitykseltään melko laaja, mutta sen sisällys on sentään jokaiselle niin selvä, että verrattuna quechuan sanaan Thuni  = escombro, ruina de fabrica o edificion, adj. ruinoso, - siis tuho, perikato – äänteellinen ja sisällyksellinen yhtäläisyys ovat jokaisen sekä kuultavissa, että nähtävissä. Samaa juurta (yuri  = alkuperä, juuri) on mahdollisesti myös thaniyay, joka tarkoittaa taantumista. Ehkä ovat nämä sukua kreikkalaisten Tanatokselle.

Mutta emme voi jättää Lemminkäistä Tuonelaan, joten seuraavan sanamme käytämme hänen palastuksekseen.

”Tuop´ on äiti

Lemminkäisen,

Vetelevi vielä kerran

Haravalla vaskisella

 Pitkin Tuonelan jokea...”

Harava, jonka avulla Lemminkäinen palaa elollisten piiriin on quechuassakin Harava, joka olisi sopinut mainittavaksi maanviljelyksen yhteydessä, jollei Lemminkäisemme sitä niin kipeästi olisi kaivannut.

RUNO-SUOMI JA RUNA SIMI

Palataksemme nyt toistaiseksi vielä kielellisten merkillisyyksien seuraan, voimme tarkastaa erästä kohtaa Lemminkäisen kosintaretkestä Pohjolaan. Muistamme, että sana runo, joka kielessämme nykyisin tarkoittaa runoa, merkitsee quechuassa ihmistä (runa) ja quechuan kielen varhaisempi nimitys on Runa-Simi  (sananmukaisesti:  Ihmis-suu, ihmis-puhe). Käsitykseni on, että runo on suomessa omannut samantapaisen merkityksen. Muulla tavoin on tuskin seuraava ote Lemminkäisen loitsimisesta ymmärrettävissä:

”Lauloi laulajat parahat

 Pahimmiksi laulajiksi,

 Kivet suuhun syrjin syösti,

 Paaet lappehin lateli

 Parahille laulajille,

 Taitavimmille runoille”

Samalla tavoin käytetään runoa Kalevalan päätesanoissa ja tämä joka tapauksessa osoittaa, että on mielikuvitukseen turvautumatta mahdollista kääntää runa-simi runo-suomeksi  ja katsoa molempien merkitsevän ihmispuhetta. Tämä tietysti sillä varauksella, että Lönnrot ei ole syyllistynyt omavaltaisuuksiin sanan suhteen.

On ehkä paikallaan huomauttaa, että Kalevalassa ei laulaminen yleensä tarkoita ajankuluksi musisoimista, vaan tietämistä ja taitamista. Koko Suomen kansan tietämys, josta Kalevala on osa, on ollut kalevalaisessa runomuodossa. Mahdolliset ajanvietelaulut ovat varmasti kuuluneet toiseen kokoelmaan.

Ja edelleen Lemminkäisestä:

”Jop´on loihe loitsijaksi,

 Laikahtihe laulajaksi...”

Olisi helppo kuvitella, että laikahtihe olisi turhanpäiväinen täyte laulamisen lisänä, mutta niin ei ole asia. Kalevala kylläkin sanoo asian moninkertaisesti, mutta niin merkityksettömiä sanoja kuin ’ `laikahtihe´ päällisin puolin on, ei Kalevala tunne. Kerron tarkoituksena on selventää edellisen rivin kertoma,  turhaksi se käy vain ymmärtämättömyytemme tähden.

Tämän seikan selventämiseksi meidän on palattava ilmiöön johon jo aikaisemmin olemme jonkin verran tutustuneet –tar, tarkka, sapa ja kapakk – sanojen yhteydessä. Pohjolan häävalmisteluissa tapaamme seuraavat rivit:

”Osmotar oluen seppä,

 Kapo, kaljojen tekijä...”

Olemme nähneet että sanat sapay ja kapakk (jotka esiintyvät myöskin muodoissa sapa, capac, capa jne. ) ovat merkitykseltään jotakuinkin identtiset ja esiintyvät vaihtoehtoisina toimeenpanevan Inkan arvonimessä. Tiedämme myös, että niiden suomalaiset vastineet ovat: saapa, seppo ja seppä. – K:n ja S:n välinen ero ei varmastikaan ole ollut selvä yhteisessä alkukielessä, mutta ero on tässä sanassa tapahtunut jo varhain, koska sekä quechuassa että suomessa tavataan niin K:lla kuin S:llä varustettu muoto. Suomen saapa, seppä on K:lla varustettuna kapo. (Kapo ei, kuten jokainen jolla Kalevala on käden ulottuvilla, voi todeta, tarkoita kapeata, vaan jonkinlaista jumalatarta. ) Se taipuu kapo, kavon ja samaa juurta ovat ilmeisesti kaikki Kalevan kaveet . – Ja näemme, että seppäkään ei välttämättä pajapekkaa merkitse, koskapa kaljankin tekijästä voidaan se sanoa.

Mitä sitten tulee säkeessä esiintyvään tekijä-sanaan tavataan sekin quechuassa muodossa tekktikk, jollaisena se nimenomaan tarkoittaa kiljunvalmistuksessa puuhailevaa naista. Saman sanan eräs muoto tuli juuri esille Lemminkäisen yhteydessä: ”Terästarha teeksennelty”, tämän sanan quechua-asu on tekksi (Santo Tomásin: ticsin) ja merkitys perustaminen, rakentaminen.  Ja että Osmottaren kaljanteko on perustavaa laatua, selviää siitä, että mainittu jumalatar vasta keksii oluttansa ja monien epäonnistuneiden yritysten jälkeen saa valmiiksi voimallisen juomansa. Ja Osmottaren edesottamuksilla halusin näyttää, että Kalevalan toistot eivät ole merkityksettömiä silloinkaan, kun ne päällisin puolin näyttävät tyhjänpäiväisiltä, kuten  `laikahtihe´, jonka sisällys olettaakseni on löydettävissä laykka  = brujo, hechizero = noita, tietäjä, laykkachiy  = mandar hacer alguna brujeria, hacer embrujar ja muista tästä juuresta juontuvista loitsimista ja taikomista tarkoittavista sanoista. – Ja edelleen Lemminkäisen laulaessa:

”Tulta iski turkin helmat,

  Valoi silmät valkeata...”